Blogi ja Facebook

Olen miettinyt että mitä he jotka lukevat blogiani ajattelevat. Ystäviltäni ja tutuilta olen saanut hyvin kannustavaa palautetta, mutta myös ihmettelyjä ajatusmaailmastani ja osittain kritiikkiä siitä miksi kirjoitan tänne, julkiseen levitykseen kaikenlaista. Ajatelkaapas jos kirjoittaisin kaiken facebookkiin, omalla nimelläni…

Ensinnäkin, facebookissa on hankalempi salata kenestä puhun.  Blogiani lukevat ihmiset ovat osittain ulkopuolisia ja tuntemattomia, eivät heistä suuri osa tiedä kenestä puhun eivätkä varmasti pidä sitä kauhean oleellisena asiana tekstissä, vaan lukevat asian asiana ja kokonaisuutena, eikä takerru siihen että ”kukahan tuokin henkilö tekstissä on”. En halua ainakaan toistaiseksi kirjoittaa omalla nimelläni, juurinkin sen takia sillä osa lukioista silloin tietäisi ketä henkilöt ovat, ja saisin facebookkiin enemmän viestejä siitä miten voin ajatelle niin ja eivät enää tunnista minua samaksi ihmiseksi kuin mitä joskus olen ollut. Lisäksi facebookissa on henkilöitä jotka eivät edes tunne minua oikeasti ja ihmettelevät sen jälkeen luulleensa minua erilaiseksi, ja sen perusteella tekevät johtopäätöksiä väärin perustein. Kaverissa facebookissa on lapsuuden tuttuja, ystäviäni, opettaja, sukulaisia, tuttuja harrastuksista, entisiä miesystäviä, entisiä luokkakavereita ja monia muita. Kaikilla ei varmasti ole täysin samaa käsitystä minusta. Eräs loistava opettaja sanoi ”jokaisella on rooleja, joita käytetään tietyissä tilanteissa, ja ne ovat tärkeitä. Aina ei ole hyvä olla ihan täysin oma itsensä ja sanoa kaikkea mitä ajattelee, kaikissa tilanteissa.” Kyllä minäkin olen erilainen tietyissä tilanteissa, koulussa erilainen kuin kotona tai juhlissa (esim. ristiäiset tai häät) erilainen kuin ystävien kanssa.

Toiseksi, täällä on mahdollisuus kirjoittaa pidempiä kirjoituksia ja selittää kantani paremmin. Kerran laitoin hermostuneena facebookkin erään mielipiteeni ja siitä nousi hirveä haloo sellaisilta ihmisiltä jotka eivät edes muuten minun kanssani juttele. He näkivät vain oman mustavalkoisen näkökulmansa ja sen perusteella sanoivat minun olevan väärässä ja ajattelevani todella itsekkäästi. Pidän siitä että saan muiden mielipiteitä ja kritiikkiäkin, mutta en siitä että minua suunnilleen yritetään saada vaihtamaan mielipidettäni. Asiallinen keskustelu on hyvä jos vaan toinenkin osa puoli ymmärtää sen että se on mielipide ja meitä on erilaisia, kaikkien ei pidä olla samaa mieltä. Esimerkiksi,  jos olisin facebookkiin laittanut jonkun kärkkään mielipiteeni suutuksissani ja seuraavaksi joku kaveri kaverilistaltani voi näyttää hänen kaverille kuvia ja seinääni minusta ja tämä joka näkee sen voi sanoa ”ai toi, olen minä tuon nähnyt koulussa, näytäppä mitä hänen seinällä on. Ai, noin hän kirjoittaa, en tiennykkään että hän on tuollainen ihminen.”.. jne.  Eli joku tuntematon saa minusta kuvan yhden lauseen perusteella.

Kolmanneksi, blogissani pystyn parhaiten tuomaan oman minän esiin. Nautin siitä että saan oikeasti sanoa sen mitä ajattelen. Onhan tämä minun blogini ja voin kirjoittaa juuri sellaista mitä minä haluan sanoa. Olen myös innostunut kirjoittamisesta. Ajattelen paljon ja tekee mieli kirjoittaa ne johonkin ja tämä on hyvä paikka minun mielestäni sillä he, joita nämä kiinnostaa, voivat lukea nämä ja joita ei, heidän ei tarvitse lukea, eikä tekstini pomppaa heti koko kaverilistanlistan henkilöille ja jos ei heti ehdi lukemaan niin nämä ei häviä tai hukkaannu mihinkään. Näitä voi lukea juuri silloin kuin huvittaa.  

Haluaisin ihmisten mielipiteitä, mitä heille tulee mieleen blogistani ja onko jotain toiveita mitä haluaisivat tietää kirjoittajasta tai ajatuksistani. Onko jotain mitä toivoisi enemmän blogissani? Tämän vuoksi tein facebook sivut blogilleni jotka eivät kuitenkaan ole minun omat henkilökohtaiset sivut. Lisäksi sinne voin itse laittaa jotain kommenttia jos tulee mieleen, ilman että teen sitä tänne.

Sivuni löytyvät osoitteesta: http://www.facebook.com/pages/Merenpisara/199103820228308

Tämän hetken ajatuksia

Useamman päivän ajan olen ajatellut että haluaisin kirjoittaa blogiani pitkästä aikaa, mutta ei ole jaksanut ja ei oikeastaan ole ollut tiettyä aihettakaan. Nyt päätin kirjoittaa kuitenkin tästä hetkestä ja ajatuksistani mitä on pyörinyt päässäni ja mitä minulle kuuluu nyt. Useita ajatuksia on ollut mielessä mutta ei kuitenkaan mitään suurta, josta voisi kirjoittaa enemmänkin. Joten päätin kirjoittaa usean lyhyen.

Raskas työ/koulu putki melkein takana. Huomenna vielä aamuvuoro ja sitten töiden osalta pienen tauon ajattelin pitää, viimeisin vapaapäivä on ollut 6.1. ja seuraava on 26.1. Tässä välissä ei ole ollut yhtään kokonaista päivää vapaata. Jos ei ole ollut koulua, niin on ollut töitä ja taas toisinpäin ja osa päivistä on ollut että ensin koulua ja siitä suoraan töihin, eli 13 tunnin päiviä yhteensä osa. Tämän vuoksi ei oikein ole jaksanut kirjoittaa, myös moni muu asia on jäänyt rästiin. En voi tästä syyttää kuin itseäni sillä itse saan valita tulenko töihin vai en. Nimittäin töistä soitetaan aina kun tarvetta on ja itse katson, että pääsenkö töihin ja haluanko kyseistä tehdä vuoroa. Teen sijaisuuksia vanhainkodilla/palveluasunnoilla. Opiskelijalla ei kuitenkaan ole ylimääräistä rahaa niin on tehtävä töitä jotta pärjää. Pikku hiljaa alkaa tuntuu väsyttävältä, mutta onni tässä on se, että saapahan rahaa ja ensi viikolla ei ole kuin vain koulua, ei töitä.

Ensimmäisen työ- ja kouluviikon jälkeen ajattelin että en millään jaksa tätä putkea sillä ensimmäiset 8 päivää olivat pitkiä, sillä niistä 4 olivat 13 tunnin päiviä ja loput 8 tunnin. Mutta asia muuttui. Aina kun olen saunassa, mietin ja rentoudun, samalla yleensä siellä saan parhaimmat ideat ja oivallukset. Ensimmäisen viikon jälkeen menin saunaan ja tällä kertaa hoksasin, ettei tämä olekaan ollenkaan huono juttu. Sillä tulevaisuudessa, minun pitää nimenomaan kestää henkinen rasitus, sillä jos mielenterveyspuolelle menen ja myöhemmin psykologiksi, niin sitähän se työ on lähinnä. Tämä oli pieni muotoinen koe itselleni että kuinka hyvin jaksan henkistä väsymystä ja samalla on pystyttävä toimimaan oikein ja ajateltava selkeästi sekä oltava varautunut yllättäviin tilanteisiin. Tämä ei vastaa sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta minulle tämä tuntui lähinnä rohkaisevalta ja olen pärjännyt hyvin, pää kylmänä.

Tämän luku vuoden aikana olen saanut uuden ystävän, Marjo. Minulle ystävä on paljon enemmän kuin kaveri. Hänelle kuuluu suuri kiitos että olen saanut tutustua häneen. Hän on luokkakaverini ja ensimmäisenä lukuvuotena ei paljoa oltu tekemisissä, enkä oikein tuntenut häntä. Nykyään soitellaan päivittäin, useasti useamman kerran vaikka nähdäänkin koulussa, vietetään vapaa-aikaa yhdessä silloin tällöin ja vietetään tyttöjen iltoja. Hän on ihana kun voin soittaa hänelle koska vain ja hän minulle. Jos hän tai minä emme heti pysty juttelemaan niin soitetaan heti kun mahdollista. Hän on sanonut että hänellä on aina aikaa ystäville, joskus kaikilla meillä on hetkiä jolloin ei heti ehdi puhumaan mutta voin aina luottaa siihen että pian hän soittaa kun ehtii.. Voimme toisillemme puhua ihan mistä vaan. Hän on ollutkin minulle loistava tukipylväs ja luotettava ystävä. Luonteeltamme ja ajatuksiltamme olemme osittain samanlaisia mutta on meillä erovaisuuksiakin jonkin verran, mutta ei me kinastelle eri mielipiteistä vaan jutellaan asiallisesti ja molemmat voi pitää oman mielipiteensä. Hän on ihana!

(seuraava osio ei ole kenellekään henkilökohtaisesti, vaan yleisesti ja minun oma mielipiteeni ja näkökulmani, ei miellytä kaikkia, mutta sanon sillä tämä on minun blogini ja kirjoitan sen omasta näkökulmasta)  

Tällä hetkellä minusta tuntuu että kaikilla on lapsia tai ainakin tulossa. Sillä lapsuuden ystäväni juuri sai lapsen ja viimeinenkin siskoistani juuri odottaa ja facebookissa jatkuvasti tulee viestiä että lapsi synty ja se painaa sitä ja hän näyttää siltä, hän otti ensimmäiset askeleet, sai ensimmäisen hampaan, nyt lapsi on kipeä jne. Toinen on kun lasten kuvia on edestä, takaa, sivulta, nauraen, leikkien, seisoen, istuen, nukkuen, hereillä jne. Voi taivas! Eikö elämässä enää ole mitään muuta?? Joskus niin raivostuttaa kun avaa facebookin niin ensimmäisenä jonkun muksun kuva tai kymmenen seinäkirjoitusta mitä lapsensa on nyt tehnyt.

Hohhoijaa. Olen erilainen, joka ei tunne lapsia kohtaan kauheasti sympatiaa. Moni sanoo että ”oi, onpa söpö kuva” itse ajattelen että ”mitä nuo ihmiset tuossa näkee? Lapsi joka kohta kuvan jälkeen puklaa päällesi tai vanhemmat (todennäköisemmin äiti) saa vaihtaa haisevan vaipan, yök.” Olen ihmetellyt ihmisten kommentteja, kun nuorempana sanoin, että en halua lapsia itselleni, kaikki sanoivat ”se on normaalia ja kuuluu tuohon ikään” mutta nykyään kun sanon samoin ihmiset sanovat ”mitä? miksi? Et voi ajatella noin, etkö ajattele ollenkaan miestäsi, jos hän vaikka haluaisikin, olet itsekäs.” Miksi, kysyn vaan miksi minun pitäisi olla samanlainen kuin valta osa väestö? Miksi en saa olla eri mieltä, sanoa omaa mielipidettäni, ilman että siitä tulee muille ongelma? En ymmärrä, sillä kaikki muut saavat selittää omista lapsistaan ummet ja lammet välittämättä mitä minä ajattelen, mutta jos sanon vastaväitteen, niin kyllä sitten huomautetaan ja syytetään ajattelemattomuudesta. Onneksi minulla on ainakin pari hyvää ystävää joiden kanssa voin jutella täysin avoimesti asioista ilman että he syyttävät minua. Niihin kuuluu lapsuuden ystäväni, Marjo ja mieheni.

Asiasta täysin toisaalle. Tällä hetkellä keskityn, opiskeluuni ja hakuuni Tampereelle, jossa pääsisin opiskelemaan sitä mitä olen odottanut lähihoitaja opinnoissa. Eli suunnitelmissa on hakea Tampereelle kolmanneksi vuodeksi eli ensi syksyksi, jotta pääsisin erikoistumaan mielenterveys- ja päihdetyöhön. Pääsisi lähemmäs unelmia.

Lisäksi olen toivonut että olisin parempi kirjoittaan ja keksimään aiheita. Sillä olen innostunut kirjoittamisesta, mutta en ole siinä kovin hyvä. Ehkä minä opin tässä pikku hiljaa. Haluaisin kirjoittaa enemmän asioista joita itse ajattelen ja mielipiteitäni. Tämä blogin kirjoitus harrastus on hyvä, sillä minulla on oikeus sanoa juuri niin kuin ajattelen, vaikka kaikki siitä ei pitäisikään.  

Lähihoitajan tulevaisuusnäkymä

Eilisen opintokäynnin jälkeen, aloin miettimään että mihin meitä lähihoitajia enää kohta tarvitaan? Opintokäyntimme olivat Turkuun naistentautienpoliklinikalle ja lasten psykiatriselle osastolle. Koulussa on sanottu, että tulevaisuudessa lähihoitajia tarvitaan valtavan paljon, niin paljon että vaikka, joka paikkakunnalle laitettaisiin lähihoitaja koulu ja luokkaa olisivat täynnä, niin ei silti riittäisi tarpeeksi lähihoitajia töihin. Kuitenkin eilen sain toisen käsityksen.

Suomessa lähihoitaja on moni osaaja ja hänet koulutetaan tekemään vastuullisia töitä. Näytöt koulussa on vaativat ja pitää osata näyttää monipuolisesti ja tarkasti osaamisensa. Lääkkeiden jaot ja pistämiset harjoitellaan hyvin ja valvotusti. Lääkelaskun kokeessa ei saa olla yhtäkään virhettä tai koe on hylätty. Näytöissä on tiedettävä yrittäjyydestä ja jatkuvan kehityksen periaatteista, sairauksista ja tunnistettava lääkkeet ja jaettava oikein virheettömästi ja osattava pistää ja antaa lääkkeet monella eri tavalla ja paljon muutakin. Kuitenkin valmistumisen jälkeen, töihin päästyään, useassa paikassa lähihoitaja ei saa edes jakaa lääkkeitä.

Olen keskustellut muutamien ihmisten kanssa jotka asuvat eripuolella Suomea, jotka ovat joko lähihoitaja opiskelijoita tai valmiita lähihoitajia, että millaisia töitä he saavat tehdä ja mikä käsitys heillä on asiasta. Lähihoitajan tehtävät useasti on vaipan vaihtoa, syöttämistä ja asentohoitoa vanhuksilla sekä lasten perään katsomista ja syöttämistä. Siihenkö lähihoitajista on todellisessa työssä? Sairaanhoitaja jakaa lääkkeet ja tekee pistämiset useassa paikassa. Minulla ja ystävälläni on hyvä tilanne sen vuoksi kun molempien työpaikassa saa valmis lähihoitaja pistää ja jakaa lääkkeet. Minun työpaikalla vaan pitää antaa näyttö molemmista sairaanhoitajalle tai osastohoitajalle, ja jos onnistuu niin saa luvan jakaa lääkkeet ja pistää. Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin hyvin.   

Eilisellä opintokäynnillä lasten psykiatrisella osastolla sanottiin että heillä on tällä hetkellä 2 mielenterveyshoitajaa, eli lähihoitajia jotka ovat erikoistuneet mielenterveys puolelle, mutta sen jälkeen hän sanoi että ne paikat vaihtuvat pian siten että niiden tilalle tulee lisää sairaanhoitajia. Minä olen kiinnostunut erikoistumaan mielenterveys- ja päihdetyöhön mutta aloin miettimään että mahtaako muillekin työpaikoille käydä samoin? Enää ei tarvita lähihoitajia kun ne korvataan sairaanhoitajilla, vaikka lähihoitaja pystyisi ja osaisi tehdä osan ”sairaanhoitajan tehtävistä”? Toisessa opintokäynti paikassa lähihoitaja ja sanoi että hänen tehtäviin kuuluu valmistella leikkauspöytä ja valmistella potilas leikkaukseen kuten verenpaineen mittausta. Nuo asiat oppisi kyllä nopeasti ilman kolmen vuoden laaja-alaista koulutustakin. Lisäksi hän sanoi että opiskelijana harjoittelussa pääsee kyllä katsomaan paljon mutta ei töissä ollessa enää.

Verrataanpa lähihoitaja koulutusta Ruotsiin. Siellä missään harjoittelujaksolla ei tarvitse tehdä näyttöä, he eivät opettele lääkkeiden jakoa tai pistämistä. Suomeen tullessa ruotsin lähihoitaja koulun käynyt ei saa käyttää nimitystä lähihoitaja, vaan esim. hoitoavustaja. Tämän kuulin siskoltani joka opiskelee Ruotsin puolella, mutta suomalaista lähihoitaja koulua. Tässä päässäänkin itse suureen kysymykseen tarvitaanko tulevaisuudessa Suomessa oikeasti paljon lähihoitajia vaan hoitoavustajia? Sillä useassa paikassa lähihoitaja saa tehdä vain niitä tehtäviä mitä myös hoitoapulainen tai osastoapulainen tekee.

Jos lähihoitajat eivät käytä koulussa opittuja taitoja niin taito häviää ja unohtuu. Ajatellaan että lähihoitaja valmistumisen jälkeen on 10 vuotta työpaikalla jossa hän ei saa pistää tai jakaa lääkkeitä ja sen jälkeen vaihtaa työpaikkaa jossa vaadittaisiin pistämistä ja lääkkeiden jakoa, kuinka hyvin hän enää silloin osaa enää sitä? Jos tulevaisuudessa tarvittaisiin lähihoitajan todellista osaamista, mutta he eivät ole joutuneet/saaneet käyttää sitä töissä pitkään aikaan, niin miten he osaisivat sitä silloin käyttää kun tarve on suuri? Kuinka helposti sellainen lähihoitaja menee edelle työhaussa joka on käyttänyt laajasti osaamistaan kuin sellainen joka ei ole saanut mahdollisuutta siihen? Ja kuinka helposti koeajan jälkeen, jätetään jatkosopimus tekemättä ja irtisanotaan sellainen joka ei hallitse enää tärkeää ja vastuullista osaamistaan? Minun mielestäni jokainen suomessa opiskellut lähihoitaja pitäisi kysyä töihin hakiessa mitä tehtäviä kuuluu lähihoitajalle heidän työpaikassaan, onko heillä lähihoitajalla lupa pistää ja jakaa lääkkeet? Sillä se taito voi helposti unohtua ja se on vastuullinen, taitoa vaativa ja tärkeä osaaminen, sillä siinä on kyse toisen ihmisen terveydestä.

On tietenkin huomioitava että lähihoitajan töihin kuuluu myös tavalliset asiat kuten vaipan vaihto, syöttäminen ja sosiaaliset kanssa käymiset asiakkaiden kanssa eikä pelkästään hankalat/vastuullista osaamista vaativat lääkkeiden tunnistus ja jako tai pistämiset. On tärkeätä osata kaikki työnkuvaan liittyvät tehtävät. Ei voida missään nimessä vaatia että tehdään vain ne hankalimmat ja mukavimmat työt. Meidän tehtävä kokonaisvaltaisesti hoitaa ja huolehtia asiakkaan hyvin voinnista ja terveydestä

Tämä on oma kantani ja näkemykseni asioihin. Haluan enemmän tietoa tästä ja suunnittelin että tarkastelen, kyselen ja tutkin asiaa paremmin ja laajemmin. Halusin kirjoittaa tämän sen vuoksi jotta henkilöt jotka ei asiaa ole ajatelleet niin ajattelisivat. Sillä meillä kaikilla lähihoitajiksi opiskelijoilla ja valmiilla lähihoitajilla on suuri osaamisen taito ja meidän täytyy saada myös sitä käyttää.   

Ei mennyt joulu kuten suunnittelin

Joulu on ollut ja mennyt. Jäi väliin tuo kirjoitus joulustani kun ei ihan mennytkään niin kuin suunnittelin.  Ajattelin, ennen reissuun lähtöä että minulla on valtavasti ylimääräistä aikaa kirjoittaa vaikka blogia ja tehdä koulutyötäni. Toisin kävi. ( En käytä muiden henkilöiden kuin itseni omaa nimeä vaan kaikki muut on muutettu)

Ennen kun lähettiin edes pohjoiseen minulla oli aavistus että tämä joulu ei ehkä ole paras ja onnistunein. Tiesin että joudumme meidän porukka, eli minä, miesystäväni Timo, Timon kummityttö Nea ja meidän eläimemme, eri asuntoon jouluksi, sillä siskoni Sarin ja Ninnin miesystävät ja ehkä Ninnin poika ovat allergisia eläimille. Minua häiritsi se että minä joudun jättämään minun lapseni eli Oliver-kissan ja Emma-koiran, moneksi tunniksi yksin outoon paikkaan siksi aikaa kun ollaan porukoilla käymässä, tai sitten tehdä lyhyitä käyntejä porukoilla. Minun kuitenkin pitää ei-lapsirakkaana ihmisenä kestää huutavia lapsia ja kestää siitä johtuvat päänsärkyni. Vaikka minä en lapsista kauheasti välitäkkään, en silti halua olla niille inhottava ja yritän olla näyttämättä sitä ulospäin. Ajattelin, että ehkä siskoni ovat sen verran viisaita kun minä joustan minun lasteni kanssa niin he huomioivat minun olemassa oloni niinä hetkinä kun satun olemaan porukoilla.

Lähdettiin lappiin 21.12, kohti Kittilän Alakylää. Alkumatkasta, noin 10 km kotoa, katsoimme että oliko kummityttöni lahja mukana, kun minulla tuli epäilys siitä (edellisjouluna se jäi kotia). Emme löytäneet sitä, joten käännyimme takasin. Yritin hakea sitä kotoa, mutta ei se ollut siellä. Tarkistimme auton uudestaan ja olihan se siellä, joten uudestaan matkaan. Matkaa oli edessä n.900 km, joka kerta pelkkä ajatuskin matkan raskaudesta tietäminen väsyttää jo valmiiksi.

Asunto, johon mentiin jouluksi, on minun entinen mummola ja sillä nimellä kutsumme sitä nykyäänkin. Isä omistaa sen ja yleensä se on vuokralla mutta nyt se oli vapaa. Asunto on tilava. Asuin siinä joskus pari kuukautta ennen kun sain asunnon Oulusta. Olen ajatellut että siinä olisi kiva asunto joskus, kun olisin valmistunut ammattiin ja ei enää tarvitsisi opiskella, sillä siellä ei paljoa ole valinnan varaa. Välimatkathan siellä ovat pitkiä, se on miinus puoli. Vanhempani olivat sisustaneet sitä meitä varten hyvin ja jopa pihalle olivat tehneet paljon jäälyhtyjä. Oli kiva mennä sinne, ensivaikutelma oli hyvä.

Meillä oli mukanamme läppäri ja netti tikku, joten ajattelin että aina mummolassa ollessa minulla on hyvin aikaa kirjoittaa. Ensimmäisenä huomasimme että netti tikku ei toiminut tai jostain syystä se ei yhdistänyt verkkoon. Onneksi ei koulutyöni vaadi nettiä. Aamuni alkoivat aina samalla lailla, sillä olen aamulla aina ensimmäisenä ylhäällä, olen aamuvirkku ja herään kotonakin jo seitsemän aikaan. Ensin kahvi tippumaan, sitten ulos, sytytin aamutupakkini ja samalla liiteristä hain puita (ellei illalla muistanut hakea), laitoin auton roikan nokkaan, puhdistin auton lumesta samalla ja menin sisälle lämmittämään asuntoa, sillä siinä asunnossa lämpötila laski paljon yön aikana. Sen jälkeen aukaisin läppärin ja otin kupin kahvia ja kirjoitin koulutyötäni siihen asti kunnes muut heräsivät. Sen jälkeen aina valmistauduttiin lähteen porukoille, Emma ja Oliver jäivät mummolaan. Porukat asuvat mummolasta n.4km päässä.

Ensimmäisenä kun sisälle astui oli kauhea meteli ja talo oli täynnä ihmisiä. Kaikki siskoni, heidän miehensä ja lapsensa sekä porukat olivat siellä yhtä aikaa lähes aina. Syötiin aamupala porukoilla ja pelailtiin korttia ja rupateltiin. Aina siinä vierähti useampi tunti. Sen jälkeen mummolaan ja oltiin siellä eläinten seurana ja katseltiin telkkaria yleensä, pihatöitä ja puiden hakemista liiteristä. Porukoille mentiin taas ruualle ja yhdessä oloa, yöksi taas mummolaan. Päivät menivät sillä tavalla.

Parissa päivässä olin niin väsynyt siihen meteliin porukoilla että olin tyytyväinen että pääsin pois mummolaan aina hetkeksi, välissä rauhoittuminen ja hiljaisuus mummolassa ei riittäneet päänsäryn häviämiseen ja piti ottaa särkylääke. Harmitti niin suunnattomasti se että piti Emma ja Oliver jättää aina mummolaan kun ne ovat kuitenkin molemmat sosiaalisia ja haluavat ihmisten läheisyyttä. Ne piristävät minua niin paljon ja tuntuu orvolta ilman niitä.

Jouluaaton aattona Timo sairastui vatsatautiin, silloin ajattelin että tämäkin vielä. Hän oli vuodepotilaana 23.päivän illan ja 24. päivän aamun. Aatto aamuna käytiin Nean kanssa porukoilla ja sieltä annettiin lääkettä Timolle, jotta saataisiin illaksi hänet joulun viettoon. Lääkkeet vaikuttivat kohtuullisen hyvin, mutta ei niin että hän olisi pitkään jaksanut olla ylhäällä. Me päätettiin että käydään porukoilla syömässä ja odotetaan että joulupukki tuo lahjat ja otetaan meidän lahjat vain mukaan mummolaan ja avataan siellä ja käytäisiin joulusaunassa. Eihän me muuten oltaisi voitu edes käydä porukoilla jottei muut saisi tartuntaa, mutta onni tässä oli se, että koko muu porukka olivat sairastaneet sen saman juuri vähän aikaa sitten. Minä sanoin aattoaamuna Nealle että jos hän haluaa viettää joulun meidän porukoilla ja saada tavallisen joulun niin hän saa olla sielläkin ja minä hakisin hänet illalla mummolaan. Hän sanoi että haluaa olla meidän kanssa, vaikka se olisikin erilainen. Siinä oli herttainen lapsi, vaikka hän tuli hyvin toimeen porukoilla kaikkien kanssa, leikki pienten kanssa ja pelasi kanssamme korttia, hän valitsi paljon pelkistetymmän joulun.

Normaalisti meillä on hyvin perinteikäs joulu. Yleensä meillä on omasta metsästä haettu oikea kuusi ja se viedään sulamaan saunaan 22. tai 23. päivä. ja tuodaan sisälle 23. päivä ja joulukinkku laitetaan illalla uuniin ja se on yön yli siellä. Aattoaamu alkaa kuusen koristelulla, taustalla soi joululauluja ja jos on talossa lapsia, niin telkkarista tulee joulupukin kuumalinja. Lumiukko- piirrettyä katsotaan yleensä porukalla. Jossain vaiheessa aamua syödään joulupuuro. Isä on laittanut kinkun valmiiksi. Joulupuuro on riisipuuro ja siellä on manteli joukossa. Se joka saa mantelin saa pienen karkkipussin. Pöydässä on kinkkua, graavilohta ja tavalliset leivänpäälliset, puuron kanssa sekameteli soppaa (ne jotka sitä syö, meillä aika harva). Joulupuuron jälkeen on omaa aikaa kunnes on joulukirkko ja haudoilla käyminen, kun kylässämme joulukirkko on kappeli ja se järjestetään päivällä, n klo 14.00. Perinteikkäästi minä jään suosiolla kotia siivomaan ja valmistelemaan jotain jos on tarvetta. Kirkon jälkeen aletaan laittaan jouluruokaa. Silloin on tarjolla uunissa paistettua lohta, kinkkua, perunaa, graavilohta rosollia (ilman perunaa joukossa) ja laatikoita: peruna-, porkkana-, lanttu- ja maksalaatikko. Meillä on maksalaatikko kun laatikoita eivät lapset juurikaan syö, edes näin aikuisina paljoa. Ruokailun jälkeen on joulusauna. Saunan jälkeen tai juuri saunan aikana (silloin kun lapset on saunassa) joulupukki on käynyt ja tuonut säkin terassille. Jos talossa on pieniä lapsia, niin silloin yleensä joulupukki tulee sisälle asti ja se on aina saunan jälkeen. Sen jälkeen avattiin lahjat ja joka joulu saatiin joku uusi perhepeli ja sitä illalla pelattiin. Tänä jouluna ei kyllä sitä tullut, mutta eihän me lapset muutamaan vuoteen olla enää siellä asuttukaan.

Tänä jouluna kuitenkin oli meidän porukan kohdalla erilainen joulu. Aamulla tosiaan Nean kanssa käytiin aamupuurolla ja hetken aikaa oltiin siinä, mentiin mummolaan ja annoin Timolle lääkkeet jota sain porukoilta. Päätettiin että ei ole kiva Timolle jos hän joutuu yksin makaamaan sängyssä, joten tehtiin yhteispeti olohuoneeseen, telkkarin eteen ja katsottiin telkkaria päivällä, piirrettyjä jotta Nean joulu ei ihan tylsä olisi. joskus viiden aikoihin mentiin kaikki yhdessä jouluaterialle, sillä Timon vointi oli vähän parempi. Kuuden aikaan tuli jo pukki ja otettiin lahjat tosiaan mukaan ja mentiin mummolaan. Siellä laitoin saunan lämpiämään ja Timo sai makoilla rauhassa ja kuitenkin sai olla meidän seurassa. Avattiin lahjat ja sen jälkeen mentiin saunaan. Sain suostuteltua Timonkin saunaan kun sanoin että minulle ainakin sauna auttaa kun on kipeänä. Meillä oli ihan kivaa keskenämme eikä kukaan tarvinnut olla kuitenkaan yksin, ei edes eläimemme. Sain lahjaksi Hypnose- hajuveren, toppahousut, fleece-paidan, kahdet korvakorut (toinen oli yksi korvakoru joka kieputetaan koko korvaan), Sinkkuelämää- kaikki tuotantokaudet, kirjan, karkkia, kynsien hionta koneen ja suklaantuoksuisen palasaippuan (se ei ole kuvassa kun se on käytössä). Saattaa olla että jonkun unohdin kun näin jälkikäteen yritin muistella.

Timo tervehtyi lähes täysin seuraavaksi päiväksi. Itselläni onneksi on ollut aina hyvä vastustuskyky joten osasin arvata että itse en sairastu. Tapaninpäivään asti oli samanlaista, eli kauhea meteli porukoilla ollessa. Tapaninpäivänä saatiin kuulla suru-uutisia, setäni oli löydetty aamulla kuolleena asunnostaan, sairauteen ilmeisesti kuollut. En ollut läheinen hänen kanssaan mutta lähinnä isäni puolesta olin surullinen, olihan hän hänen veljensä. Ninni ja Sari perheineen lähtivät silloin kotia ja myös Henna- sisko lähti kotia pariksi päiväksi. Porukoillakin oli silloin rauhallista, mutta oli ikävä kun juuri oli tullut suru-uutisia, niin kauhean iloinen tunnelma siellä ei ollut.

Rauhallisuuden vuoksi viihdyin porukoilla mielellään tapaninpäivän jälkeen, pelailtiin korttia kuten ennenkin ja syötiin ruuat siellä. Henna tuli takaisin porukoille kun hänen sai työvuoroja Kittilästä, muuten hän ei siellä asu, hankala selittää eikä se ole olennaistakaan. Joululomalla näin lapsuuden ystäviäkin muutaman kerran ja se oli todella kivaa.

Meidän piti lähteä kotia päin 30. päivä, sillä 31.päivä oli luvattu erittäin huonoa ajokeliä, mutta juuri 29.-30.päivän välisenä yönä Nea oksensi useasti. Hän oli vuorostaan saanut vatsataudin. Siirrettiin lähtöpäivää seuraavaan päivään, kun ei olisi ollut mitään järkeä kipeän lapsen kanssa matkustaa pitkää matkaa, eikä siitä olisi mitään tullutkaan. Nean vointi seuraavana päivänä oli hyvä joten päästiin silloin lähtemään. Ajokeli ei ollut kuitenkaan niin huono mitä luultiin sillä Ouluun asti oli pakkasen puolella asteet mutta tuiskutti lunta, kuitenkaan se ei ollut sellaista tuiskutusta että se haittaisi ajamista. Oulusta alaspäin oli plussan puolella asteet, mutta ei ollut liukasta kun tiet olivat sulat, vettä tuli taivaalta jonkin verran paikoittain, mutta ei haitannut meitä. Kotona oltiin aikalailla tasan klo 00.00.

Aattona ajattelin, että jos näin jatkuu loppu ajankin, niin lähettäisiin jo heti Tapaninpäivän jälkeen pois. Sillä minun ei tarvitse koko lomaani kärsiä pääkivusta. Vielä kun ne lapset annettiin leikkiä siten että ne vaan juoksi ympäri taloa ja huusivat, minua ei siinä ajateltu ollenkaan. Lisäksi lapsille annettiin liikaa periksi joka sai minut ärsyyntymään. Suoraan sanottuna Tapaninpäivän jälkeen vasta minusta tuntui että voin rentoutua ja nauttia kun tämähän piti olla lomani. Kotia etelään päästessäni tuntui että olin väsyneempi kuin koulu-/työviikon jälkeen. Nautin olostani mieheni ja eläinteni parissa. Laittoi miettimään seuraavaa lapin reissua uusiksi. Vanhemmilleni kyllä suuri kiitos, kun olivat laittaneet mummolaa kuntoon meitä varten ja pyrkivät tekemään hyvän joulun, se ei vaan ole sama asia jos joudun jättämään useasti päivässä eläimeni yksin ja kärsimään puolet ajasta päänsärystä. Nekin haluaisivat olla ihmisten kanssa.