Keltanokka- nimitys kummastuttaa

Miksi ekaluokkalaisia sanotaan keltanokiksi? Eikö se ole leimaava nimi? Ihmettelin suunnattomasti kun huomasin että se on yleinen nimitys ekaluokkalaisille. Vaikka sana tarkoittaa ”aloittelijaa,” on minun mielestäni sana pahempi kuin ekaluokkalainen, se on mielestäni jopa halventava. Mietitäänpä, kumpi kuulostaa leimaavammalta: eka-, toka- ja kolmasluokkalainen vai keltanokka, toka- ja kolmasluokkalainen. Mistä sana on keksitty kuvaamaan ”aloittelijaa”? Minulla tulee mieleen heti sorsa tai ankka sanasta, ne eivät todellakaan kuulosta kovin hyvältä, ensimmäisen vuoden opiskelijan leimaantua sorsan kaltaiseksi (vaikka olen eläinrakas ja haluan eläimille paremman kohtelun, tasavertaisena eläjänä kuin ihminen, moni muu ei kauhean arvokkaana pidä ankkaa tai sorsaa). Miltä tuntuukaan ekaluokkalaisesta joka on juuri päässyt oikeaan kouluun ja aloittanut opintonsa niin jotkut isot pojat ja tytöt huutelee pihalla ”Keltanokka, mitä kuuluu keltanokka?” tai ”tuolla menee keltanokka.” Minä tiedän ainakin yhden joka inhosi sitä nimitystä ekaluokalla, varmasti monet muutkin.

IF-vakuutusyhtiö tämän vissiin sai aluille, kun jakoi keltaiset lippikset joissa luki ”Keltanokka liikenteessä”, ajatellen että näkyisivät paremmin liikenteessä. Idea hyvä mutta käytäntö huono.  miksi ei voinut vaan lukea ”ekaluokkalainen liikenteessä”. Eipä niitä lippiksiä näy tuolla liikenteessä mutta nimitys on jäänyt käyttöön, vielä keltainen lippis joka saa vielä suuremmin ne vaikuttamaan sorsilta.

Nykyään pyritään vanhoja nimityksiä muuttamaan, siten ettei sana leimaisi ketään eriarvoiseksi. Mitä tämä nimitys muuta on? Paljon on muutettu vanhoja nimiä paremmiksi, voidenkin kohdalla ihan hyvä ja oikein esim. ennen kehitysvammaiset oli vajaamielisiä tai hulluja, laitettiin samoihin laitoksiin mielenterveyspotilaiden kanssa, pois ihmisten näkyviltä. Tämä on hyvä ja oikein mutta välissä menee yli nimitysten muuttaminen, esim. erityisluokka, sille on ennen ollut nimitys tarkkailuluokka mutta tämä erityisluokka sanaakin muutellaan tai erityisoppilaiden nimitystä että en tiä enää millä nimellä niitä kuuluisi sanoa. Toinen on tummaihoinen, sekin on vissiin halventava nimitys mutta miten heitä pitäisi kutsua? Miten mennä poliisi laitokselle ja kuvailla henkilöä, jos ei saa sanoa tummaihoinen, pitäisikö sanoa ”sellainen jolla on tummempi iho kuin minulla”? Jos sanoo että aasialainen tai afrikkalainen, sekin on väärin kun ei tiedä onko se kuitenkin suomenkansalainen, syntynyt suomessa vai muuttanut tänne tai lomalla.

Kyllä meidän aikuisten luulisi ymmärtävän että nimitys virheitä voi tulla aikuisilla että lapsilla, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, riippuu tietenkin äänenpainosta ja tavasta miten se ilmaistaan. Mielestäni kuitenkaan lapselle sana keltanokka voi kuitenkin vaikuttaa eritavalla. Hän voi ajatella vaikka että häntä haukutaan ja kiusataan koulussa, tämän vuoksi se voi vaikuttaa ihmisyyden kehitykseen. Toivoisin, että te jotka tämän lukee niin ainakin miettisivät, miltä teistä olisi tuntunut, kun olisitte juuri aloittaneet koulun ja kaikkea uutta edessä kaverit, ympäristö, erilaiset säännöt ja oppiminen, niin teitä olisi sen lisäksi heti kutsuttu keltanokiksi? 

Liikaa tekemistä, silti vielä haluaisin tehdä lisää.

Moni sanoo että ”mitä sitä tekisi kun ei ole mitään tekemistä.” Sitä ongelmaa minulla ei ole ollut varmaan pitkään aikaan. Lähinnä mietin mistä aloittaisin tai mitä minä tänään haluaisin tehdä. Pari Päivää sitten ajattelin että haluisin aloittaa jonkun harrastuksen mutta se tyssäsi siihen kun tajusin että ei minulla ole aikaa edes niille asioille mitä minun pitäisi tehdä ja mitä minun on pitänyt jo aikoja sitten tehdä tai jatkaa. Vaikka itsestäni välissä tuntuu että olen niin laiska enkä tee yhtään mitään, niin silti huomaan kuinka päivät vaan vilisee silmissä.

Minä teen kolmea tai oikeastaan kahta erilaista leikekirjaa. Ensimmäinen on sellainen, johon leikkaan kuvia ja tekstejä lehdistä jotka jollain tapaa kertoo minusta, eli mitkä asiat kiinnostaa minua tai jopa vihastuttaa tai kummastuttaa minua, olen kerännyt siihen mm. sisustus tyylejä, mietteitä, lehti artikkeleita, henkilöiden kuvia ja tietoa heistä, vinkkejä siivoukseen tai puutarhan hoitoon ja paljon muuta. Lisäksi kirjoitan joskus kuvan tai tekstin alle mitä ajattelen asiasta. Toiseen leikekirjaan kerään pääosin artikkeleja, kirjallisuutta tai tärkeitä henkilöitä, joista voi olla hyötyä minulle tulevaisuudessa ammatissa. Kolmanteen olen kerännyt kiinnostavia ja hyviä ruokareseptejä, sitä en laske leikekirjaksi sillä se on kuitenkin ”keittokirja”, mutta vaan minun näköiseni. Aloin ensimmäistä tekemään kun muutin omilleni ja siitä asti tehnyt sitä, kun löytyy jotain kiinnostavaa. Toisen aloitin vasta viikko tai kaksi sitten. Yleensä minulle käy niin että kerään tiettyjä lehtiä yhteen koriin useamman kuukauden ja sitten selailen ne kerralla kaikki läpi, leikkaan ja liimaan jutut vihkoihin.

Meidän digiboksilla on tallenteita aina hirvittävän paljon. Molemmat meistä useasti unohtaa, milloin tv:stä tulee jotain katsottavaa, niin meillä on jatkuva tallennus (Elisa viihteen) päällä tietyille ohjelmille. Enemmän on minun tallenteita, miesystäväni harvoin tallentaa mitään. Minulla on jatkuvassa tallennuksessa sellaisia ” aivot narikkaan, ei tarvitse ajatella”- ohjelmia, kuten Will & Crace, Frendit ja Uusi päivä. Lisäksi erilaisia dokumentteja ja elokuvia, joita yhdessä sitten katsellaan. Katson telkkaria niin harvoin, että niitä ehtii kerääntymään sinne paljon, sitten yhteen putkeen katson useamman. Tämän lisäksi meillä on tietokoneella paljon sarjoja jota sitten katsotaan myös yhdessä. Tälläkin hetkellä koneella on varmaan viisi sarjaa jota katsotaan mutta kun vaatisi aikaa katsoa niitä. Tähän liittyy myös eräs periaatteeni, minä en tykkää siitä että netistä otetaan ohjelmia ja ei osteta ohjelmia, niin mieheni on suostunut kompromissiin, että voidaan ottaa koneelle, mutta jos sarjasta tai elokuvasta pidämme ja katsomme sitä enemmän kun sen pari jaksoa, niin ostetaan kotia se.

Minä myös pelaan WoW:ia, (World of Warcraft) joka on netti roolipeli. Olen pelannut sitä 6 vuotta, välissä ollut pidempiä taukoja pelistä. Yleensä pelaan pari viikkoa aina kun mahdollista ja sitten tulee taukoa, sillä huomaan että pitäisi tehdä kaikkea muutakin. Peli on hurjan hyvä, mutta jokaisen muutoksen ja lisäosan jälkeen peli vaan huononee, eikä se ole sellaista kuten ennen, tämän vuoksi minulla on taukoja pelistä enemmän. Kuitenkaan en halua luopua siitä sillä se on silti hyvä ajanviete, ja kun pelissä on muitakin oikeita pelaajia.

Lisäksi kun olen kiinnostunut psykologiasta, niin tutkin tunti tolkulla joskus lisää tietoa netistä tai kirjoista. Ennen luin fantasia kirjallisuutta, mutta nykyään se on muuttunut kirjallisuuteen jossa on erilasia psykologian alaan liittyvää. Tälläkin hetkellä luen kirjaa ”Suden lapset - lukitut muistot”, joka kertoo lapsuus ajan traumoista ja kuinka ihmisen puolustus mekanismit suojelee liialta kärsimykseltä, torjumalla muistot siten että ne unohdetaan, ja vuosia myöhemmin ne muistikuvat palaavat mieleen unissa tai ihan hereillä ollessa kuva tarkasti. Todella mielenkiintoinen. Kerroin kirjasta psykologian opettajalle ja hän oli myös kiinnostunut ja otti kirjan ylös, jotta lukisi myös sen.

Tämä uusi harrastus, blogin kirjoittaminen on innoittanut minua paljon. On hyvä kirjoittaa itsestä ja ajatuksistani, välittämättä mitä muut ajattelevat. Olen yleensäkin suorasanainen, ja sanon kuin ajattelen mutta tietyissä tilanteissa ei voi ihan kaikkea sanoa. Joissakin asioissa olen mahdollisesti erimieltä kuin moni ja saan ihmisiä närkästymään mutta ei se haittaa. Kaikki on kuitenkin osa minua. Joskus olen törmännyt ihmisiin joille olen jotain sanonut mielipiteeni hyvinkin selvästi, niin he ovat sanoneet että kyllä he myös ovat näin ajatelleet mutta ei voi sanoa kovin kovaan ääneen sillä siitä saa vihaisia ihmisiä kimppuunsa. Olen myös huomannut, seurassani moni muukin uskaltaa sanoa rehellisen mielipiteensä ja sanoo asioita, joita ei välttämättä muulloin sano, sillä he tietävät että en tuomitse heidän mielipidettä, vaikka olisin erimieltä. Olen paljon väitellyt ihmisten kanssa, kun ovat yrittäneet kääntää minun mielipidettä ja todenneet lopuksi, mahdotonta. Minulla menee aina monta tuntia kun kirjoitan yhden kirjoituksen, sillä mietin mitä haluan kertoa ja miten. Useasti minulla on tämä auki koneella ja jatkan sitä, en suinkaan tee tätä yhteen putkeen, samalta istumalta, vaan harkiten.

Totta kai myös tavalliset kodin askareet vievät aikaa. Jonkunhan kuitenkin pitää huolehtia siisteydestä ja että on puhtaita vaatteita. Lisäksi olen koulussa käyvä ja koulu töitäkin on tehtävä, niihin uppoudun ehkä muita enemmän yleensä. En ole mikään siivousintoilija, mutta haluan että kotini on siisti. Ennen olin hirveän tarkka siisteydestä. Äitini kertoi, kun olin jo unohtanut sen, kuinka aina ennen kokeisiin lukemista lukiossa puunasin huoneeni tiptop siistiksi, sillä muuten en pystynyt keskittymään. Nykyään huomaan että itse olen se joka ehkä eniten sotkee kämppää kun minulla on paperit levällään kun tutkin jotain tai sitten juurikin leikekirjan jutut pöydillä. Kaikessa muussa kyllä yritän pitää järjestystä, lattioilla ei saa olla mitään ylimääräistä, peti oltava pedattu, tiskit tiskattu, puhtaita vaatteita kaapissa, imuroidut ja mopatut lattiat sekä matot, petivaatteet aikajoin tampattu ja pesty, samoin ikkunat, eli muuten huolehdin mutta jos innostun jostain, niin useasti pöydät ovat täynnä papereita, kirjoja ja kansioita. Toissapäivänä oli jopa tilanne josta miesystäväni sanoi kun keittiönpöydälle, olohuoneen pöydälle tai tietokone pöydälleni ei enää mahtunut mitään ja menin sitten levittämään kansioitani makuhuoneeseen sängylleni että ”jaa, pitääkö ensi yönä sitten nukkua sohvalla kun ei enää sänkyynkään mahdu.” Toki keräsin iltaan mennessä tavarani kasaan, mutta hymähdin itselleni ja miehelleni kun huomasin että tosiaan kaikki laskupinnat oli täynnä papereita ja tavaroitani.

Haluaisin vielä paljon enemmän tehdä ja harrastaa. Jos aikaa olisi, haluaisin aloittaa ratsastuksen ja jousiammunnan. Jousiammunnassa olisi se että joutuisin keskittämään kaikki minun ajatukseni siihen yhteen asiaan, miettimättä mitään muuta. Ratsastuksessa taas on tietynlainen vapauden tunne, mennä vaan ja nauttia olostansa, mieli vapautuu. Lisäksi haluaisin osallistua koiran kanssa ulkoiluun ja sen kouluttamiseen enemmän. Meillä on kyllä miesystävän kanssa sopimus siitä, että jos hän hoitaa koiran, niin minä hoidan kämpän siisteyden ja toisen ei tarvitse ellei halua osallistua toisen vastuualueeseen. Pitäisi kuitenkin liikkuakin enemmän mutta tuntuu että minulla on muutenkin tarpeeksi puuhasteltavaa. Minulla on myös postimerkki harrastus ollut jo pienestä pitäen, mutta en ole nyt moneen vuoteen koskenutkaan niihin ja uusia merkkejä on kuitenkin tulla paljon, jossain vaiheessa pitäisi nekin laittaa järjestykseen.

Luonteeseeni kuuluu että teen asiat rauhassa ja kaikkiin tekemisiini menee aina monta tuntia. Tänään on ohjelmassa siivousta, leikekirjan tekoa, tallenteitten katsomista, lukemista ja tutkiskelua sekä ystäväni tulee myös käymään pika visiitillä luonani. Kohta myös on joulu ja täytyy tehdä kortteja, jouluvalot laittaa ja miettiä joululahjoja ihmisille. Olen hyvin jouluihminen ja olen sanonutkin että joulu on minulle kuin ”viides vuodenaika” mutta kirjoitan jossain välissä enemmän aiheesta ja mietteistäni.  

Nykyiset kasvatusmetodit

Kuinka voikaan näin suunnattomasti raivostuttaa kauppareissu. Hermojani kiristi niin kun viereisessä kassa jonossa oli kärryissä istuva huutava lapsi (ei kuitenkaan kapaloiässä, vaan 4-5 vuotias), ja äiti ei ollut moksiskaan. Olisi niin mieli tehnyt mieli sanoo äidille että vaienna se, kuitenkaan sitä en tehnyt. Mielestäni julkisilla paikoilla on osattava käyttäytyä, oli sitten kyseessä lapsi tai aikuinen. Jos lapsi on sen verran pieni että se on pakko (huom. ehdottoman pakollista) ottaa se mukaan, niin kyllä vanhempien pitää sitten huomioida muut ihmiset ympärillä ja pitää lapsi hiljaisena ja muutenkin huolehtia että noudattavat käytöstapoja (esim. kaupassa ei juosta).

Varmastikin joku äiti raivostuu tai ei ymmärrä näkemystäni tai sitten ajattelevat että minä en tajua, mutta ei, ymmärrän paljon mutta en hyväksy kaikkea. Minut on pienenä opetettu siihen että jos en osaa käyttäytyä julkisilla paikoilla niin en seuraavan kerran pääse mukaan tai joudun autoon odottelemaan. Se uhkaus tehosi hyvin, enkä siitä mitään traumoja ole saanut. Eräs lapsen äiti sanoi, että ei lasta voi autoon jättää että voi saada traumoja. En minäkään traumoja siitä ole saanut vaan paremmin olen oppinut ja nykyään olen vaan kiitollinen siitä. Mielestäni lapselle täytyy hyvin selittää tilanne, jotta hän sen myös ymmärtää. Lapsi ei ole niin tyhmä ja haavoittuvainen kuin ajatellaan, toki on vaikeassa ja kasvavassa iässä ja moni asia voi helposti vaurioittaa lasta mutta ei niin kun jotkut ajattelevat. ’Rajat on rakkautta’ olen oppinut ja kuinka totta se onkin.

Olen myös törmännyt asiaan, jota jotkut vanhemmat ajattelevat ja sanovat, että eivät he kehtaa komentaa lasta julkisilla paikoilla kun ei tiedä mitä muut ajattelevat, voivat vielä ajatella että ”onpa tuossa liian ankara äiti.” Tuollainen ajatus on erittäin hölmöä mielestäni. Minä kunnioitan niitä vanhempia jotka oikeasti opettavat lapsilleen käytöstapoja ja komentavat niitä kun aihetta on. Jos ei sana tehoa niin silloin pitää tehdä asialle jotain niin että he sen oppivat. Missään nimessä ei fyysistä väkivaltaa, mutta se ei ole fyysistä tai henkistä väkivaltaa jos lapsen vie autoon kun sana ei enää tehoa.

Kyseisen äidin kanssa, joka sanoi autoon viemisen aiheuttavan traumoja lapselle, puolusti huutavan lapsen sallimista opetus metodilla ja sillä että kauppareissu on silti tehtävä. Sen tiedän että jos lapselle antaa periksi jotta on hiljaa niin, on vielä huonompi tapa kasvattaa. Mutta huutamisen salliminenkin on väärin. Se opettaa lapselleen että julkinen paikka, on sama kun huutaisi kotona, se on sallittua kun siitä ei rangaista. Joskus kotona jopa helpommin rangaistaan kun taas julkisilla paikoilla.

Olen asian tiimoilta saanut eriäviä mielipiteitä, osa on samaa mieltä kanssani ja niiden joukossa on äitejäkin ja heidän lapset ovat ihania kun osaavat käyttäytyä. Mutta myös asiasta täysin erimieltä mutta heidän kohdallaan oma mielipiteeni on että ne lapset on liian helpolla päässeet ja käytös on sen mukainen. En sano, etteikö joukossa olisi hyvin käyttäytyviäkin lapsena mutta kasvaessa, murrosiässä ja aikuisuudessa heidän käytös muita kohtaan muuttuu useasti, ei aina.

Vaikka opiskelenkin lähihoitajaksi ja lukenut nykyisistä kasvatus metodeista, ja kuunnellut niiden vaikutuksen lapseen, niiden positiiviset vaikutukset, silti olen erimieltä, sillä todellisen tuloksen näkee vasta myöhemmin. Jopa ajattelen että 10-15 vuotta myöhemmin todetaan vanhat metodit paremmiksi mutta lisätään siihen uusista metodeista ihmisen ajattelevaisuuden ja yksilöllisyys mukaan, siten ettei ihminen ole objekti joka ottaa vastaan vaan toisen asettamat rajat vaan vanhemmat ja yhteisö oppii huomioimaan että lapsi oppii kun hänelle selitetään ja annetaan hänen sisäistää se, oppii teon seurauksen. Kun yhdistetään selittäminen ja jos se ei tehoa, sen jälkeen rangaistus, uskon sen olevan tehokkain keino lapselle oppia ja silti annetaan mahdollisuus lapselle itse ajatella. 

Toiveena luottamus

Nautin tästä hetkestä, viltti harteilla kirjotellen, kissa sylissä, viinilasillista nautiskellen ja ympärillä hiljaisuus. Viikonloppuni meni 8 vuotiaan tytön kanssa kattellen lasten leffoja ja pelaillessa laitapelejä ja ja kottipelejä, lisäksi jokaisen tekemisen jälkeen kuului kysymys "mitä seuraavaksi tehään tai mitä minä voisin tehä seuraavaksi." Jopa ruuanlaittokin meni samalla kortti pelatessa. Ainoita hetkiä kun oli omaa aikaa, oli silloin kun annoin tytön pelailla tietokoneella tai wii:llä, nekin hetket meni sitten siivoillessa pääosin. 

Olen tottunut rutiineihini ja olemaan koneella paljon sekä touhuamaan omia juttujani, hänen ollessa kylässä meillä, en ole lähes ollenkaan koneella, ainoastaan aamuisin kun hän vielä nukkuu. On mielestäni jännää kuinka sitä itse käyttäytyy ja oppii huomioimaan lapsen vaikka ei ikinä niiden kanssa ole tottunut elämään pitkiä aikoja. En yleensä laita edes joka päivä lämmintä ruokaa, mutta hänen vuokseen kyl on laitettava. Lisäksi aina on keksittävä jotain tekemistä. Kuinka helposti tekisi mieli sanoa että mene koneelle ja saat olla niin kauan kun haluat, mutta ei, niin en sano sillä se ei ole lapsen etujen mukaista ja oppisi väärin. Vaikka annankin hänen olla jonkin aikaa koneella tai pelata wii:tä (wii:tä annan helpommin pelata kun siinä kuiten on edes jonkin verran liikkumista, kun tiän vielä että tää tyttö tykkää pelata sellaisii missä joutuu liikkuu reilusti) en mielestäni anna liikaa, vaikka omat hommani oisikin kesken. Tyttö on hyvin avulias ja kiltti

Tyttö on miesystäväni kummityttö ja jos niinkin vaikeata aikaa elänyt tyttö, jo tuohon ikään mennessä, jaksaa silti olla noin positiivinen, kiltti ja ymmärtäväinen, ei voi muuta kun ihailla (tytön tarina ja kokemukset ei kuulu minun kerrottavaksi, sen vuoksi en siitä tarkemmin kerrokkaan). Mielellämme haluamme olla tytön ja hänen isän tukena, hän onkin meille aina tervetullut. Haettiin me sijaisperheeksi tälle tytölle kun tilanne sellainen mitä oli, mutta saatu sillä oltiin oltu liian vähän aikaa yhessä miesystävän kanssa. Onneksi tyttö pääsi kuitenkin hyvään paikkaan, isänsä luo.

Itselläni tai miesystävälläni ei ole lapsia, eikä kummallakaan ole halua niitä hankkiakkaan. Koskaan ei saa sanoa "ei koskaan," mutta ainakaan vielä ei ja todennäköisesti myöhemmin voi olla niin, että ei kummallakaan ole aikaa kasvattaa lasta ihan syntymästä asti. Lisäksi molemmat on sen verran mukavuuden halusia että vaaditaan se oma aika ja rauha eikä liikaa sidoksia jäämään paikalleen.

Tässä vaiheessa varmaan moni lukija miettii, miksi sitten haettin sijaisperheeksi kyseiselle tytölle kun kerta ei ole halua hankkia lapsia ja ei haluata sitoutua lapseen. Se onkin jännä juttu, sillä tämän tytön kohalla molemmat olimme valmiita muuttamaan tapoja ja tekemään kaikkemme, jotta tytöllä oisi hyvät oltavat. Tämä tyttö on sen ansainnut. Mietimme mitä pitää huomioida ja miten elämä muuttuisi, kuinka saataisiin molemmat kuitenkin ne tavoitteet mitä on ja millaisia kompromisseja joutuu tekeen ja paljon muuta. Oltiin hieman pettyneitä kun hän ei päässykkään meille muuttaan, mutta ollaan tyytyväisiä että hän kuitenkin on saanut hyvän paikan, mikä oisikaan parempi kuin omat vanhemmat, jossa lapsesta pidetään huolta ja ajatelleen hänen parasta?      

Mietin kuitenkin että kuinkahan vaikae aika häneen vaikuttaa murroiässä? Veikkaukseni on että aika moinen kädenvääntö on itsensä kanssa, kuka minä olen, kuka minusta välittää, keneen voin luottaa, millaiseksi haluan tulla ja mitkä ovat tulevaisuuden näkymät?? Tässä tilanteessa halutaan auttaa tytön isää niin paljon kun voidaan ja toiveiden täyttymys tytön kohalla on se että jos hän joskus tulee ovellemme niin että kysyy "saako hän tulla meille hetkeksi tai seuraavaksi yöksi kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja mihin mennä?" ...eli luottamus. Tämä tyttö on kerran aikaisemmin tullut oven taaksemme, unilelu kainalossa, yöpyjama päällä ja kysyy "missä äiti on?" Voi veljet kuinka vihainen olin kyseiselle äidille. Tyttö sai tietenkin olla meillä, makoili sohvalla, unilelukainalossa,  niin kauan kunnes äiti tuli. Yleensä en ole pitkävihanen, mutta silloin olin, en tietenkään lapselle vaan hänen äidille. 

Vastoinkäymisiä, jotka teki minusta vahvemman minän.

Näin aamutuimaan pohdiskelin, että mistä johtuu kun ensimmäisenä kun nousen ylös niin päässäni soi kappale,  jota en melkein kymmeneen vuoteen ole kuullu? Muinakin aamuina mitä kummallisemmat biisit soi päässäni.

Oma ajatus ja pohdintani on se että kun yöllä nukkuu ja mieli on rentoutunut ja vapaa, ajatukset joita on miettinyt lähiaikoina tulevat alitajuntaisesti nukkuessa uneen, vaikkei sitä muistaisikaan ja jostain mielen syövereistä siihen sopiva kappale tai lausahdus nousee taas muistiin ja herätessä muistaa vaan sen vaikkei unta muistaisikaan.

Suurin mietittyksen aiheeni onkin että miksi juuri tämä kappale 'Pienen pojan haaveet' sillä kappaleessa sanotaan että 'pojan pienen haavet ei ne toteutuneetkaan'. Itselläni on tavoittet ja haave korkealla, mutta olen hyvin suunnitellu miten saavutan sen ja se on mahdollista hyvinkin mutta vaatii suunnattomasti työtä, muttta motivaati sen toteuttamiseen hyvä. Tämän hetkisissä opinnoissa, jokaisen ammattiaineen numeron tavoite on 3 ja hyvin olen tähän mennessä onnistunut, ja nyt jo varaudun koulutöissäni siihen, että mun on jatko-opinnoissa pystyttävä laajemmin kirjoittamaan, pohtimaan ja perustellen asiota, ettei sen vuoksi tule kauhea paniikki ja tunne mahdottomasta onnistumisesta, jonka vuoksi myös kirjoitan paljon enenmmän mitä vaaditaan. Tavoitteeni on lukea itseni psykologiksi. Olen hyvin varautunut siihen että enismmäisellä yrittämällä sinne en todennäköisesti pääse mutta varasuunnitelma on tehdä sen aikaa, kunnes kouluun pääsen, töitä mielenterveys- ja päihdetyössä, joka auttaa ja antaa pohjaa psykologiopinnoille, ja erityisesti mielenterveysasiakkaiden kanssa. 

Toisaalta mietin myös sitä, että vaikka uskoni itseeni on vahva ja kaikki merkit viittaisi siihen että onnistuisin, voin alitajuntaisesti varautua epäonnistumiseen, sillä ennen näitä lähihoitaja opintoja, en kauheen paljoa onnistunut tai jaksanut panostaa tekemiseeni. Ennen olin epävarma ja uskoni itseeni oli huono. Ikuisesti mieleen jäi yläasteen opinto-ohjaaja joka sanoi että "sinun ei lukioon kannata mennä sillä et sielä pärjää." Suuri kiitos kuitenkin vanhemmilleni, jotka jakso tukea ja uskoa minuun, lisäksi äitini raivostui sille opinto-ohjaajalle näistä sanoista ja kannusti minua jatkamaan silti. Tämä lisäsi halua näyttää sille opinto-ohjaajalle ja menin lukioon, mutta valitettavasti jouduin vuoden päästä toteamaan että en pysty tähän. Minulle todettiin lukihäiriö joka vaikutti juuri kieliin, äidinkieleen ja tekstin ymmärtämiseen. Se oli paikka jolloin tunsin suurta epäonnistumista ja ettei musta koskaan tule mitään enkä voi näyttää tälle opinto-ohjaajalle että hän oli väärässä, kun en pystynyt lukeen lukiota läpi. 

Kuitenkin lukion opinto-ohjaaja oli toista maata ja halusi autaa mua löytämään minulle sopivan tien mitä kulkea ja mistä olin kiinnostunut. Tämän johdosta muutin Saloon ja lähin opiskelemaan artesaaniksi, sillä tukkäsin tehdä käsitöitä ja suunnitella sisustustekstiileitä, ajattelin että mä haluan vielä jatkokouluttautua sisustussuunnittelijaksi. Olin hyvin innostunut koulusta ja tulevaisuus näytti taas valoisalta. Kunnes eräälllä tunnilla opettaja sanoi että n. 75% tältä alalta valmistujat tulevat olemaan yrittäjiä, sillä suuria yrityksi jotka palkkaisivat artesaanin on suomessa vähän ja 5% pääsee alan töihin toisen alaisuuteen, ja loput vaihtavat alaa kun töitä ei ole. Tämä sai mut taas tunteen epäonnistumista siää minulla ei ole yrittäjän luonnetta, en halua omaa yritystä. Vaihteeksi tämän jälkeen, päätin että mun on keksittävä uusi suunta. 

Tämän jäkeen päätin että teen töitä mistä ikinä saankin, jotta keksisin mitä alan tekeen oikeasti ja missä minä pärjäisin. Aluksi olin Nokian tehtailla 1,5 vuotta ja sitten muutin toiselle paikkakunnalle, siitä tuli uusikäänne elämääni. Puolituttu sanoi että hän voisi laittaa minut sijaisrekisteriin ja voisin tehdä sijaisuuksia päiväkodeissa. Ensin ajattelin että ei missään ninmessä musta ole hoitamaan lapsia, sillä en niin lapsirakas ole, saatika sitten vielä lähihoitajaksi, ei ole mun juttu ollenkaan, mutta suostuin silti kun jotain työtä piti tehdä. Tein sijaisuuksi 2 vuotta ja sinä aikana mulle vahvistui että haluan lähihoitajaksi, mutta en lasten hoitajaksi. 4 kertaa hain lähihoitaja koulutukseen Tampereelle ja Ouluun, niihin en päässyt, sillä aina kysyttiin "miksi olet jättänyt 2 kouluu jo kesken, miten he voivat luottaa että kävisin kolmannen edes loppuun?". Sitten tapasin nykyisen miesystäväni (tunsin hänet ennestään mutta se on toinen tarina sitten) ja hän asui Loimaalla, jonkin aikaa elettiin kauosuhteessa kunnes itekkin muutin Loimaalle. Hain lähihoitajaksi Loimaalle ja pääsin opiskelemaan. Nyt opiskelen täällä Loimaalla lähihitajaksi ja ennen kouluun pääsyä mulla oli selvä visio että suuntaan mielenterveys- ja päihdepuolelle.

Tämä kaikki vahvisti itsetuntoa ja nyt koulussa ollessa olen huomannu kuinka nautin näistä opinnoista ja tunnen että mä pärjään, haluan oppia vaan lisää, tämä tuntuu minulle oikealta. Vieläkin minulla on mielessäni että se opinto-ohjaaja joka heikensi itsetuntoani saa vielä nähdä että mä pystyn parempaankin kuin lukion käynti. Olen saanut itseluottamuksen ja -arvostuken takasin ja nyt haluan hyödyntää sitä ja teen tavoitteeni eteen kaikkeni, en anna enään minkään latistaa minua ja suurella motivaatiolla menen eteenpäin.

Tämä kaikki lähti yhdestä kappaleesta, joka soi päässäni aamu kuudelta, mielenkiintoista. Itse asiassa vastasin tässä myös omaan suureen kysymykseeni, tämä kappale soi päässäni kun lukiosta lähdin. Samalla halusin kertoa muillekkin että ei kaikki mene niin kuin halutaan, yläasteella ja lukiossa ollessa haaveeni oli tulla juristiksi. Elämä opettaa. Mitään ei saa ilmaiseksi, se vaatii työtä ja aikaa. Mutta jos on usko itseensä, pärjää ja onnistuu, vaikka näyttäis että kaikki menee pieleen, voi löytää vielä paremman tien. "Elämä on ruusuilla tanssimista, sillä ruusussa on myös piikkejäkin." Kun kaikki sanoo että "älä anna muiden vaikkuttaa tekemiseesi tai uskoon itsessäsi", se on totta, mutta hyvin tiedän ettei se ole helppoa, enkä sitä itsekkään noudattanut, mutta samalla se epäluottamus kantoi minut tähän tilanteeseen, se myös lopulta vahvisti minua.

Lähtökuopissa

Eilen luokka toverini sanoi, kun tapani mukaisesti olin viimeisenä luokasta valmiina, sillä uppouduin tarkasti siihen mitä luin ja kirjoitin, että "sun pitäsi kyllä alkaa kirjottaan blogia." Siihen vaan hymähdin ja hieman tuhahdin, sillä ikinä mulla ei ole ollut mitään mielenkiintoa tutkia blogeja. Illalla kuitenkin jäin miettiin että oisiko se blogin kirjottaminen sit mistään kotosin. Tänä aamuna kun heräsin taas varhain ja join aamukahvia ja istuin leikekirjaani tekemässä, niin vastaani tuli lehti juttu, jossa kotiäiti kertoi blogin kirjoitus harrastuksestaan. Aloin oikesti miettiin, että ehkei se olisikaan niin huono idea, sillä tykkään kirjoittaa ja lisäksi jakaa ajatuksiani muille. 

Kaverini koulussa monesti sanovat, että "miksi sinä kirjoitat taas noin pitkää romanii ku siihen sai vastata vaan parilla lauseella ja nyt oot kirjoittanut jo sivun." Omasta mielestäni vastaan kysymykseen juuri sopivasti, sillä en halua vaan heittää ilmaan lauseita, joita en perustele tai selitä tarkemmin. Sillä perustelemalla sisäistän huomattavasti paremmin asian kun joudun miettiin, että miksi näin. 

Eilinen aihe johon vielä olin perehtynyt oli mielenkiintoinen, enneagrammi- ihmisen 9 eri persoonallisuus tyyppiä. Tehtänävänä oli tunnistaa 3 persoonallisuutta jota itsestä löytyy eniten. Ennen kun aloitin tehtävän, luulin itsestäni löytyvän erillaiset piirteen mitä oikeasti, loppujen lopuksi, tutkiskelun ja sisäistämine jälkeen löysinkään. Ajattelin aluksi että auttavainen, pohdiskeleva ja sopuisa, mutta lopuksi huomasinkin että en olekkaan niin auttavainen vaan se vaihtui tarkaksi laadunvalvojaksi. Piirteisiini kuuluu korkeat tavotteet itselle ja niistä lipsuminen tai epäonnistuminen saa minut hermostumaan. Kuitenkin tavotteet on mahdollisia kun teen niiden eteen töitä, ja arvosanan on oltava se 3 (jos joku ei tiennyt niin nykyäänhän korkein arvosana on 3). Lisäksi nautin podiskelusta ja asioitten selvittämisestä, tiedon kerääminen minua kiinnostavista asioista vie melkein yöunenikin. Minulla on vahvat mielipiteet ja mielelläni myös ne perustelen, kuitenkin yritän vältää riitatilanteit. Pyrin huomioimaan muut hyvin ja kuuntelen ja autan heitä. 

Kaksi mielenkiintoisinta aihetta, jotka voivat innostuttuani viedä yöunenikin ovat psykologia, siitä erityisesti psyykkiset sairaudet ja niiden vaikutukset heidän toimintaan ja mieleen. Toinen asia on kiinalainen filosofia, siinä oman mielen hallinta, mietiskely ja rauhoittuminen. Varmasti jossain vaiheessa aiheista tulee jotain kirjotettuu tännekin sillä ne on minua kiinnostavia ja mietityttäviä asioita. On kuitenkin paljon muitakin asioita, joita mietin ja tutkiskelen.