Tasa-arvoa myös meille

Käytiin mielenkiintoinen keskustelu kaverini kanssa vähän aikaa sitten. Käytiin koulun jälkeen kahvilla Wayne’s coffee kahvilassa. Ensinnäkin paikka oli viihtyisä lukuun ottamatta meteliä joka tuli kahvi koneesta sekä vanilija latte ja devil cake oli ihan mahtavia. Juteltiin kaverini kanssa mm. tasa-arvosta. Molemmat olimme huomanneet, että naisilta heti kun he täyttävät 20 ja ovat parisuhteessa, aletaan kyseleen että ”koskas lapsia hommaatte?”. Mutta kaverin kertoi tutustaan, joka on noin 40 vuotias, sinkku, lapseton ja loistavan uran saanut mies, niin häntä kehutaan vaan hyvästä saavutuksesta, eikä edes odoteta perheen perustamista. Miksi? Kysyn vaan.

Luin myös jokin aika sitten jostain kanadalaistutkimuksesta (en tiedä kuinka paljon yhtäläisyyttä Suomeen, mutta veikkaan että aika paljonkin) että työpaikoilla arvostetaan vähemmän naisia jos heillä ei ole lapsia, verrattuna naisiin jolla on lapsia. Epäarvostus tulee kuitenkin tasavertaisten työntekijöiden keskuudesta. Mutta silti, tämä on niin väärin! Mahtaisiko olla syynä se, että työntekijät, jolla on lapsia, ovat kateellisia siitä, että niillä jolla ei ole lapsia, voivat töiden jälkeen tehdä juuri sitä mitä haluavat, ei rajoitteita tai velvoitteita lasten suhteen. Toiseksi lapsettomilla ei myöskään ole esteitä opiskella lisää ja vaihtaa vaikka alaa tai tavoitella parempia paikkoja. Tähän varmaan moni äiti voi sanoa että ”kyllä mekin voimme.” Toki, mutta kuinka helppoa se on niille, jotka eivät ole rajoitettuja muuhun. Toki voisi syy olla siinäkin että lapseton työntekijä voi herkemmin valittaa työkavereiden lusmuilusta, kun istuvat kahvilla kertomassa noloja ja heidän mielestään niiiiin hauskoja juttuja muksuistaan. Joka normaalin, lapsettoman ihmisen korvaan kuulosta lapsen tasolla olevan aikuisen jutulta.  

Itse olen yrittänyt tehdä selväksi, että en tule hommaamaan lapsia, vaan haluan keskittyy opiskeluun, työhön ja tulevaisuudessa tutkimuksiin . Tietenkin minun erilaiseen perheeseeni, johon kuuluu mieheni ja lemmikkimme.  Minulla on ihana mies joka ymmärtää minua hyvin ja tukee minua, ei estä minua millään tavalla. Se on yksi syy, monien joukossa, miksi rakastan miestäni. Minut kasvatettiin hyvässä ja rakastavassa perheessä, jossa tasa-arvo oli tärkeä. Lapsuuden perheeni onkin upea ja rakastan heitä. Muistellessani lapsuutta, en muista että vanhempani olisivat arvostelleet toisia ihmisiä heidän aatteiden, kantansa tai perheellisyyden takia, eivät koskaan. Joka auttoi meitä lapsia oppimaan tasa-arvon kunnioituksen ja samalla kasvatti meidät valitsemaan itselleen sopivan tien elää. 

Tästä huolimatta saan kuulla läheisiltä siitä että arvoni on väärät tai loukkaantuvat siitä että keskityn enemmän opiskeluun ja lemmikkeihin enemmän kun tiedusteleen kuulumisia. Nykyään vaan on niin että ilman koulutusta et pärjää ja jos tavoitteesi on päästä ammattikorkeaan tai yliopistoon, on sinun opiskeltava toisen asteentutkinto hyvin ja riippuen vielä mitä tavoittelee, joutuu myös opiskelemaan itsenäisestikin. Tässä tullaan siihen että jos tavoittelee hyvää uraa, niin arvosi on kummalliset ja vääränlaiset. Tämä ei ole sitä tasa-arvoa.   

Tämän olen kirjoittanut aika kauan sitten, mutta jäänyt tuonne koneen syövereihin. Meinasin joskus että jatkan, mutta minusta tuntuu että  tämä on ihan hyvä lopettaa tähän.

Koulu kireyttä ja syksyn rauhaa

Syksy on saapunut ja pimeät syysillat ja aamut ovat palanneet. Nautin niistä suunnattomasti. Illalla on ihana laittaa kynttilöitä sisälle ja ulos. On myös ihana nähdä, kun etelässäkin on oikeasti ruska, mietin vain, että jos täällä on tällaista, niin minkälaista on pohjoisessa. Olen kuvaillut luontoa ja nautiskellut värien tuomasta ilosta ja pimeyden tuomasta rauhasta. Istun nyt junassa ja katson ikkunasta, en näe kuin oman peilikuvani kun ulkona on täysin pimeää.

Tämä hetki, kun kirjoitan tätä, on pitkästä aikaa ihanan kiireetön. Ensi viikolla alkaa syysloma ja tänään on koulussa kevyt päivä. Eilen illalla palautin opettajalle viimeisen työn ennen syysloman ja työharjoittelun alkamista. Yleensä olen junamatkoilla tehnyt koulutöitä, nyt joutui jo miettimään mitä sitä tekisikään. Meillä on ollut kyllä nämä viimeiset viikot vapaa-aika vähissä. On ollut kokeita ja kaiken näköisiä pohdinta ja oppimistehtäviä, että jossain vaiheessa tuntui että miten saan kaikki ajoissa valmiiksi. Onneksi nyt helpotti.

Kuvan yliopiston kyltti ei liity tähän, oli vaan hieno puu.

Olin syksyn alussa hyvin innoissani tästä koulusta mutta nyt ei tuntemukseni ole samat. Siitä olen kiitollinen että valmistun Tredusta. Olen kuullut että Loimaan koulun taso tiedetään lähialueiden työpaikoissa ja töihin pääsy ei ole niin yksinkertaista, toisesta koulusta tullut saa helpommin paikan. Mutta en silti ole tyytyväinen Tredunkaan toimintaan. En ymmärrä miksi täällä ei ole numerolla arvosteltavat kurssit. Lähes kaikki on suoritusmerkinnällä. Se ei paljoa motivoi tekemään loistavaa työtä, kun riittää vaan että pääsee läpi. Tästä huolimatta opiskelijoilta kyllä vapaa-aika viedään kokonaan pois, kun näitä suorituksella olevia töitä on monta putkeen ja osa päällekkäin ja niiden lisäksi kokeita. Harmittaa suunnattomasti se että näistä oppimistehtävistä ei paljoa itselle irti saa kun on kiire saada valmiiksi, jotta pääsee seuraavaa tekemään, työhön panostaminen jää vajaaksi.

Lisäksi kaikkien töiden rajaukset ovat niin yksitoikkoisia. Eräs opettajista on meiltä pyytänyt jo ainakin 3 työtä liittyen masennukseen ja oltava lähihoitajan näkökulmasta. Viimeisimmässä, jonka juuri eilen palautin, oli työn takana etsi aihe, josta saisi vielä jotain oppimisen kannalta hyödyllistä tietoa. Minun tympääntymiseni näkyi kyllä selvästi sen pohdinta osiossa. Tämä koulu ei paljoa pohjaa anna niille, jotka haluavat jatkokouluttautua, joita meidänkin luokasta löytyy useita.

Mietin vain että tällä alalla, mielenterveyspuolella, on paljon mitä pitäisi opetella tarkemmin, mutta ei, opetellaan masennus joka ikiseltä kantilta, kuitenkaan psykoottista masennusta ei voida käsitellä, kun siihen ei lähihoitaja paljoa pysty vaikuttamaan tai työskentelemään heidän kanssaan, tämä oli siis opettajan perustelu. Oikeastaan kaikki mielenkiintoisimmat jätetään kokonaan pois, kuten persoonallisuushäiriöiset, psykoottiset potilaat ja syvän trauman kohdanneet potilaat. Kuitenkin meidän työssäoppimispaikoissa on esimerkiksi persoonallisuushäiriöstä kärsiviäkin. Onpa hienoa kun heidän kohdaltaan ei mitään oikein tiedä, paitsi sen mitä itse olen opiskellut kotona.

Nyt kirjoitan koulupäivän jälkeen, jälleen junassa. On ihana helpotus kun loma alkoi. Suunnittelin lomani viettävän rennosti. Tänään pitkä sauna ilta, paljon kynttilöitä ja pari olutta, jälleen ykkösolutta, en halua silti humalaa ettei ensimmäinen lomapäivä mene krapulassa. Huomenna en aio tehdä yhtään mitään, maksimissaan tiskit, pyykit, pikainen imurointi ja tasot puhtaaksi. loput päivästä katselen televisiota ja kertyneitä tallenteita ja dokumentteja. sunnuntaina sitten voisi tehdä perusteellisemman siivouksen. Loppu loma onkin vielä arvoitus. Kotona olisi pari kirjaa odottamassa lukijaa, Tommy Helstenin Virtahepo olohuoneessa sekä Milton H. Ericksonin Lyhytterapian lähteillä, jospa niitä lukisi aikani kuluksi lomalla.

Tulipa koulun jälkeen käytyä Tampereella Hulluilla päivillä. Huh huh mitä touhua! Ihmiset käyttäytyvät kun mitkäkin villiintyneet eläimet. En kyllä siellä kauaa viihtynyt, eikä mitään kyllä jäänyt käteenkään siltä kun oli hiukan liian täyttä ja tuupittiin ja tönittiin, hulluksihan siellä olisi pidemmän päälle tullut. Olihan se silti ihan hauska käydä siellä kun ei ollut mihinkään kiire ja katsella ihmisten käytöstä. Hauska oli myös huomata että siellä ei ollut vain nuoria tai keski-ikäisiä ihmisiä vaan lapsia ja oikeasti jopa vanhuksia jotka käytti rollaattoria. Tuollainen alennusmyynti merkki tuotteista tuo kaiken ikäiset yhteen ja ihmiset toimivat samalla tavalla. Se oli mielenkiintoista.

Nyt hyvillä mielin loman viettoon, toivotellen kaikille hyvää syksyä!!

Oluen ja tupakin valmistajat

Mietimpä tässä kuinka oluen valmistavat eroavat tupakan valmistajista. Olen pitkän aikaan jo juonut pelkästään ykkösolutta. Olen erittäin tyytyväinen Suomessa suurimpiin oluitten tuottajiin, verrattuna tupakin tuottajiin.

Aluksi sen verran että olen itse oluen- että tupakinkäyttäjä. Olen polttanut noin 10 vuotta vakituisesti ja tupakin käytöstä on tullut suuri riippuvuus, kuten arvata saattaa. Haluaisin eroon tupakista ja olen yrittänyt sitä moneen otteeseen. Moni lopettaneista sano, että ”jätä vaan, kerrasta poikki”. Valitettavasti olen joko heikko tupakin lopettamisen suhteen tai nykyisen tupakkien valmistajien tai tuottajien periaatteen vuoksi se ei onnistu. Huono syy, tiedän, mutta mielestäni kaikkien kannattaa miettii myös tätä seikkaa.

Useat tupakin tuottajat/valmistajat ovat lisänneet entisestään tupakkeihinsa ainetta, joka lisää riippuvaisuutta ja siitä irti pääsemistä. Olen erittäin kiitollinen lääkkeiden valmistajiin jotka pyrkii auttamaan tupakista irrottautumisen kanssa. Itse en vielä ole niitä käyttänyt mutta ajattelin käyttää jos ei muuten onnistu. ymmärrän sen että tupakan valmistajat joutuvat ahtaalle ja joutuvat kaikin keinoin yrittää saada ihmiset pysymään riippuvaisina, jotta saisivat myytyä tuotteitaan. Varsinkin kun tupakan lopettamista kannustetaan ja pyritään helpottaan monella tavalla, on lääkkeitä, vierotustuotteita ja auttavia puhelimia. Sekä uusimpana sähkötupakki, joka onkin minun onneni. Mutta silti, on mielestäni väärin ihmisten terveydenkin uhalla, lisätä aineita jotka lisää riippuvuutta, että lopettaminen olisi vielä hankalampaa.

Aloin kesällä käyttämään sähkötupakkia, aluksi poltin normaali tupakkia ja sähkötupakkia, mutta jossain vaiheessa jätin normaali tupakin pois ja olo oli paljon parempi. Tällä hetkellä tuntuu pirteämmältä ja raikkaammalta, paitsi että taas silloin tällöin poltan normaali tupakin. En tiedä oikeastaan miksi, varmaan tapa ja yhä riippuvuus siihen voimakas, vaikka olen hyvin saanut sen korvattua sähkötupakilla. Mutta kun polttaa normaali tupakin niin se maistuu niin pahalta ja sen jälkeinen olo on väsynyt ja tunkkainen, se ei ole kivaa. Se onneksi muistuttaa että miksi vaihdoin. 

Alkoholin kohdalla, olen erittäin tyytyväinen, että on mahdollisuus valita ykkösolut. Suosittelen sitä kaikille. Olen oluitten ystävä ja tykkään maistella erinaisia ulkomaisia oluita. Ykkösoluen hyvät puolet on se, ettei se humalluta, vaikka ottaisit pari sauna olutta. Kun se ei humalluta niin se vähentää myös halua ja tarvetta saada sitä lisää. Joka taas on hyvä asia verrattuna tupakkiin. Ykkösoluissa on paljon eroja, kuten on normaali oluissakin, ei kaikki niistäkään ole hyviä, mutta minun mielestä niiden makuun on panostettu sillä kyllä muistan kun aikoinaan maisteli erilaisia, niin ei ne olleet hyviä. Tietenkin jos on humala hakuista tai haluaa vähän että olut tuntuiskin päässä jonkin verran niin silloin ei ehkä ykkösolut ole hyvä. Paitsi että nyt kun on tottunut juomaan vain ykkösolutta niin kyllä huomaan että sekin tuntuu vähäsen päässä.

Itse pointti tälle kirjoitukselle oli että minun mielestä alkoholinvalmistajat ovat miellyttävämpiä ja järkevämpiä kuin tupakinvalmistajat. Vaikka alkoholikin on riippuvaisuutta aiheuttava ja aiheuttaa terveysriskejä, valmistajat saavat myytyä tuotteitaan vaikka ei tarkoitus olisikaan humalluttaa. Tupakin valmistajat vähentävät entisestään miedompia tupakkejaan. Tarkkaan en tiedä kuinka paljon Suomen päättäjät vaikuttaa tähän. Pienten askien poistaminen myynnistä ei ollut viisasta heiltä, sillä itse olen joskus ostanut niitä kun olen yrittänyt lopettaa. Jos tuli ostettua keskikokoinen aski niin tuli aina poltettuakin enemmän. Mielestäni myös Suomen päättäjät pitäisi miettiä myös tällaisia asioita tarkemmin.

Muutoksia ja lisäopiskelua

Aika menee niin nopeasti, ettei ehdi edes tänne kirjoitella. Lähihoitaja opinnoistani on enää tämä viimeinen vuosi jäljellä ja siirryin Tampereelle opiskelemaan viimeiseksi vuodeksi kun Loimaalla ei ollut tätä linjaa jota halusin, eli mielenterveys- ja päihdetyö. Opetuksen taso on ihan eri luokkaa mitä Loimaalla, se varmasti moni osasi arvatakin. Enää en Loimaalle kyllä vaihtaisi takasin vaikka maksettaisiin.

Koulumatkani kuljen junalla Loimaalta, ja asemalta kävellen koululle. Tälläkin hetkellä istun junassa ja kirjoitan tätä. On erittäin kätevää kulkee junalla kun ei tarvitse kuin istua ja voin hyödyntää matkani aina koulu töihin tai vaikka näin, kirjoittamalla blogia. Minulla menee koulumatkoihin 2 tuntia, joten jos päivittäin tekee jotain koulun eteen matkoilla niin pystyn kotona keskittymään kaikkeen muuhun, enää silloin ei tarvitse väsätä koulutehtäviä.

Mitä muutoksiin ja erovaisuuksiin tulee, verrattuna edelliseen kouluun, on luokkakaverit, ympäristö, opettajat ja opetus. Tietenkin nämä olivat itsestäänselvyyksiä, sillä koulun vaihdoksessa aina on nämä, mutta kerron omasta näkövinkkelistä miten itse näen nämä.

Luokka on monellakin tavalla erilainen kuin edellinen. Edellisessä koulussa olin huomattavasti muita vanhempi, nyt taas, en edes ole vanhin ja muutenkin lähempänä ikääni on useampia. Toiseksi, luokkamme on iso, verrattuna viime vuoteen, nyt meitä on 24 ja edellisessä luokassa oli 17. Lisäksi, miehiä on enemmän, muistaakseni 6 miestä, kun edellisessä oli vain 1, tai no, 2 oli ensimmäisenä vuonna. Ryhmässä on todella paljon eri tyylisiä ihmisiä, saa nähdä mitä vielä paljastuukaan myöhemmin.

Ympäristönä koulu on iso ja mielenkiintoinen. Treduhan on yksi isoimpia Suomessa, toki se on jaettu moneen eri yksikköön, mutta silti siellä on paljon väkeä. Ruokajonoissa kestää vartin jonottaa, vaikka ruokailut on jaettukin eri aikoihin toisilla ryhmillä. Koulu rakennuksena on erittäin monimutkainen, luokkien hakeminen kestää. Ryhmänohjaajamme sanoi että hän on ollut koulussa 6 vuotta ja nyt vasta alkaa muistaa missä on mikäkin luokka. Sepä oli kiva kuulla, että tuskin opin siis itse koko vuoden aikana oppiin ja poukkoilen käytävillä erisuuntiin etsien luokkia, no onneksi meitä on muitakin joka on hieman sekaisin luokista. Mielenkiintoiseksi koulu ympäristönä tekee se että se on vanha sairaala. Itse tykkään paljon historiasta ja kyseisessä rakennuksessa näkyy selvästi vanhan rakennuksen tyyli ja on kiva ajatella että ennen täällä on ennen hoidettu työkseen potilaita kun itse vasta opiskellaan alalle. Toki, olenhan tietenkin tehnyt jo alan töitä, mutta ajatuksena on kuitenkin hauska.

Opetuksen taso ja painotettavat asiat ovat erilaiset, kun edellisessä koulussa. Suoraan sanottuna, minulla on todella paljon itsenäistä työskentelyä ja joudun paljon hankkimaan lisätietoa, sillä ne asiat jotka tässä koulussa on olleet perusasioita ja oletetaan että osataan, niin itse en edes ole kuullut. Kaikkein suurin erovaisuus toistaiseksi on tullut vastaan lääkeopissa. Itse valitin edellisessä koulussa kun ei käydä lääkkeitä paremmin, oikeastaan ollenkaan, siltikään asialle ei mitään tehty. Nyt minulla on siinä paljon kirimistä, ei auta kun opetella niitä nyt, se hieman harmittaa, eikä niin vähääkään. Koeita on tässä koulussa enemmän ja muutenkin vähän ripeämpi tahti. Opinnäytetyö on aloitettu jo useita viikkoja sitten, aiheseminaarit esitelty. Vain yksi asia Loimaalla oli paremmin opetuksessa, se että kurssi suoritukset arvioitiin suurin osa numeroilla, Tredussa on vain suoritusmerkinnällä lähes kaikki, se ei motivoi opiskelijaa panostamaan täysillä. Itseni kohdalla se ei kyllä hidasta. Opiskelen innolla ja haluun vaan lisää tietoa.

Mieheni oli erittäin ihana kun sanoin että haluaisin läppärin, joka soveltuisi juuri koulu käyttöön ja matkusteluun. Hän selaili eri vaihto ehtoja ja aina sopivan vaihtoehdon tullessa vastaan ehdotti että mitä mieltä olisi tällaisesta. Enhän minä tiedä koneista juuri paljoakaan, joten luotin vain mieheni arvioon. Hän kun tietää koneista paljon ja tuntee minut että mitä siinä pitää olla. Hän lopulta päätyi tähän, joka minulla nykyään on. Tämä on ollut vasta n. viikon minulla. Olen ihastunut tähän. tämä on kevyt, vain 1,6kg, näyttö joku13-13,5 tuumainen, erittäin nopea käynnistymään (mieheni sanoi että siinä on joku SS… -levy, joka nopeuttaa käynnistämistä, en muista mikä se oli) ja joku Fujitsu tämä on, ultrabook ja lifebook lukee tuossa näppiksen alla. Tämä helpottaa koulussa tunnilla muistiinpanojen kirjoittamista, kun en pidä siitä paperi sotkusta, aina joku paperi hukassa tai ei löydä juuri kun sitä tarvitsisi. Vaikka järjestelmällinen olenkin, niin ei silti paperini tuntunee olevan tarpeeksi järjestyksessä. Nyt skannaan tulostetut paperit koneelle ja muistiinpanot on siististi koneella kansioissa. Lisäksi kevyyden vuoksi on helppo pitää sitä mukana. Netin saan tähän puhelimestani, kätevää.  

Olen tykännyt myös paljon siitä että täällä tehdään paljon opintokäyntejä tai joku kokemuspuhuja käy koululla, lähes joka viikko. Tampereella toki on paljon enemmän mahdollisuuksiakin kun taas pienellä paikkakunnalla. Tämän syksyn aikana ollaan käyty Pitkäniemen sairaalassa, Osviitta kriisikeskuksessa, mielenterveys- ja päihdepäivillä ja tänään piti olla Huoltsussa, mutta ei se onnistunutkaan kun oli väärät aikataulut esittelijällä, lisäksi kokemus puhujia on käynyt muutama. Opintokäynti paikkoja on muistaakseni ollut enemmän, mutta en nyt saa päähäni.

Tästä aiheesta en tällä hetkellä muuta osaa sanoa. Paljon olisi kirjoitettavaa mutta aika on nykyään kortilla. Kotona aikaa on enää n. 3-4 tuntia, josta suurin osa menee normaali arjen pyörittämiseen. Yritän jossain vaiheessa saada noita keskeneräisiä kirjoituksia valmiiksi, ja laitettua tänne.  

Iski inspiraatio!!

Olen innostunut katsomaan tuota Jutta ja puolen vuoden dieetti- sekä Rakas, sinusta on tullut pullukka- ohjelmaa. Patistan aina miehenikin katsomaan sitä ja hän taas ei niin innostunut ole kuin minä, mutta katsoo kyllä ne kanssani. Ihana mies minulla, eikö vaan?! Niistä saan uutta inspiraatioita itselleni. Ajattelen että kun hekin pystyvät tuohon niin kyllä minäkin! Heillä kuitenkin on kymmeniä kiloja enemmän kuin minulla ja pystyvät siihen tuskan kautta. He motivoivat minua hyvin, tietämättömiä siitä kyllä. Joten innostuneena päätin ottaa itseäni niskasta kiinni (jälleen kerran) ja alkaa tekee oikeasti jotain.

Olen jo pidemmän aikaan seurannut syömistäni ja käyttänyt kalorilaskuri.fi ohjelmaa, mutta oikeastaan kaikki kaatuu siihen että en jaksa punnita kaikkea mitä syön ja sen jälkeen vielä merkata ne tarkasti ylös. Ajattelin että teen toisin päin. Merkkaan ensin viikon ruokailut sekä välipalat, sen jälkeen teen kauppalapun ja merkkaan kaikki tarvittavat viikoksi. Ei tule syötyä mitään ylimääräistä kun kaapissa ei ole sellaista. Tämä voi jonkun mielestä kuulostaa itsestään selvyydeltä ja että ainahan pitäisi näin tehdä, mutta minulle tämä on oikeasti uutta, koska inhoan kaupassa käyntiä ja varsinkin siellä viipymistä. Yleensä menen kauppaan ja otan juuri ne mitä välttämättä tarvitsee pariksi päiväksi ja äkkiä ulos. Tällöin myös helposti tulee mukaan myös joku herkkupussi kun herkkuhyllyjen välistä kiitää kassalle päin.

Ajattelin vetää tähän mukaan mieheni myös, mutta toistaiseksi ihana mieheni on tästä vielä täysin tietämätön kun hän ei ole nyt kotona ja sain tänä aamuna inspiraation. Itse olen menossa kohta iltavuoroon, niin kerronpa inspiraatiosta hänelle sitten illalla, ”ilahtuu varmasti”. Päätin suunnitella meille yhteisen liikunta suunnitelman. Ongelma vaan on se kun vuorotyöni vuoksi ei olla yhtä aikaa kotona kovin useasti päiväsaikaan. Olen yrittänyt katsella erilaisia sekä sopivia ruokia ja liikunta vaihtoehtoja meille molemmille.

Tämän lisäksi ajattelin jättää samalla tupakin pois, mutta ehkä se ei heti onnistu mutta pikku hiljaa tai vähän ajan päästä kun muuten tähän uuteen elämiseen tottuu. Sen kyllä sanon että innostunut liikkuja ja terveelliset elämäntavat eivät ole minun vahvuuteni. Kuitenkin nyt yritän, kun inspiraatio iski. On pakko hyödyntää nyt, sillä tiedän että se ei kauaa kestä, ainakaan minun kohdalla, jos ei heti laita töpinäksi. Alkoholin olen jo jättänyt pois n. kuukausi sitten, muutaman ykkösoluen join vappuna, mutta en muuta kuukauteen.

Pakko lähtee nyt töihin, tai oikeastaan työharjoitteluun, mutta silti. Jos vaikka saisin aikaiseksi huomenna viimeistään tehdä sen suunnitelman ja katsoa sitten se ruokalistakin. Toivottavasti saan mieheni innostumaan, yleensä hän kyllä on myötämielinen minun ideoilleni ja suostuu kokeilemaan, ehkä pienen taivuttelun kautta.  

Pvä 1: Me, myself and I

Tämän luulisi olevan helppo osio, kun parhaitenhan itse itsensä tuntee. Psykologiassa käytetyn Joharin ikkunan mukaan itse tuntee itsestään osan ja muut tuntevat osan, lisäksi osa jää kokonanna tiedostamatta itseltään sekä muilta. Saas nähdä paljastuuko elämän varrella koskaan se tiedostamaton minä. Omasta mielestäni olen erittäin tietoinen siitä millainen olen vaikka kaikki ei olekaan kauhean positiivista.

Elikkä, nimeni on Minna ja olen tällä hetkellä 26 vuotta, vajaan parin kuukauden päästä 27.  Opiskelen lähihoitajaksi toista vuotta. Synnyin Luvialla, mutta ollessani n.3-vuotias, muutimme lappiin, Kittilän kunnassa sijaitsevaan pieneen kylään nimeltä Alakylä. Siellä asuin ja kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni. Alakylässä kävin ala-asteen, Kittilässä yläasteen ja sen jälkeen menin Kittilän lukioon. Kuitenkaan sitä en suorittanut loppuun, vaan täyttäessäni 18 muutin Saloon ja aloin opiskella artesaaniksi, sisustustekstiili puolelle. Kuitenkaan sekään ei ollut minun juttuni vaikka käsitöitä tykkäsin tehdäkin, joten lopetin koulun käytyäni sitä n.1,5 vuotta. Silloin päätin että olen työelämässä niin kauan kunnes tiedän mitä haluan tehdä tulevaisuudessa ja mikä minusta tulee isona. Sen jälkeen olin Nokian tehtailla kokoamassa puhelimia n.1,5 vuotta. Sen jälkeen muutin sen aikaisen miehen kanssa Kangasalalle. Se oli itselleni elämääni eräänlainen käännekohta.

Ennen kun olin muuttanut Kangasalalle, minun ajatukseni ja toiveeni olivat hyvin epäselvät. Ei ollut kunnolla mitään mitä tavoitella ja tuntui kun ajelehtisi vaan elämän virrassa. Haave-ammatitkin vaihtuivat toiseen useasti.  Parisuhteet olivat lyhyt aikaisia ja railakas elämän meno oli silloin. Lukioon mennessä, minusta piti tulla juristi, mutta kun lukio meni penkin alle, ei sen jälkeen oikeastaan ollut toiveammattia. Kangasalalle muuttaessa minulle tarjottiin päiväkoti sijaisuuksia. Epäilin sitä suunnattomasti sillä siihen mennessä olin ajatellut että ainakaan en sosiaali- ja terveysalalle suuntaudu, ettei minusta ole siihen. Silloin ei ollut muutakaan työtä tarjolla joten päätin kokeilla. 2 vuotta tein sijaisuuksia Kangasalalla ja sinä aikana ajattelin, että kyllä vain, haluan tälle alalle, mutta en lastenpuolelle, se oli mielestäni liian ykstoikkoista. Aloin kiinnostua psykologiasta uudestaan (lukio aikana se oli paras aine ja mielenkiintoisin) ja hain Tampereelle lähihoitajaksi kahteen kertaan, mutta en päässyt. Saman aikaan asuessani sen aikaisen miesystävän kanssa parisuhteemme muuttui hankalaksi. Hän oli aina kireä ja tiuski minulle sekä kaikki mitä tein oli väärin, siltä minusta tuntui. Aloin itse palaamaan loppuun hänen kanssaan ja aloin viihtymään enemmän töissä ja koiran kanssa lenkillä kuin kotona. Silloin ajattelin että, kyllä hän vielä muuttuu ja luotin siihen, sillä keinoin päätin jatkaa parisuhdettamme. Asuessamme siellä tapasin koiran kanssa ulkoillessani erään loistavan ihmisen. Hän oli aina niin positiivinen ja iloinen että hänen seurassaan viihtyi hyvin. Hänen kanssaan ulkoilin paljon koiran kanssa, sillä hänellä oli myös koira. Hän myös piristi minua paljon ja auttoi jaksamaan. Lisäksi hän auttoi minua ymmärtämään, että sellainen parisuhde mikä minulla oli, niin ei ollut enää normaalia ja kaikenlaisten mutkien kautta jätin mieheni. Helppoa se ei ollut, paras vaihtoehto! Toisaalta halusin jäädä Kangasalalle, mutta totesin että parempi ottaa selvästi etäisyyttä asioihin. Muutin takasin Alakylään ja siellä asuin 2 kk, kun olin yrittänyt Oulusta saada asuntoa mutta en heti saanut. Viimein sain Oulusta asunnon ja muutin sinne.

Hain lähihoitajaksi Ouluunkin, mutta ei tärpännyt sielläkään. Siellä asuessa minulle oli vahvistunut että haluan ehdottomasti erikoistua mielenterveys- ja päihdepuolelle. Oulussa asuin vuoden verran ja elelin rentoa elämää, lähinnä se oli sellainen itseäni etsiskelevä elämän vaihe. Sinä aikana aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa ja muutin Loimaalle. Siitä kerronkin hieman enemmän tuossa myöhemmässä kohdassa.

Siinäpä oli tiivistetty tarina siitä mitä olen tehnyt ja mistä lähtenyt. Kaikkea en tosiaankaan jaksanut kirjoittaa sekä en nähnyt tarpeelliseksi tai halunnut kirjoittaa. Seuraavaksi kerronkin vähän luonteestani. Nykyään olen erittäin määrätietoinen ja tavoitteet on korkealla. Olen vaativa. Vaadin itseltäni ja muilta (heiltä, jotka jotenkin vaikuttavat omaan saavutukseeni tai elämääni) paljon. Erityisesti koulutöissä huomaan olevani vähän liiankin pikkutarkka ja vaadin ryhmäläisiltä myös suurta panostusta. Jos eivät asiat tapahdu kun tahdon niin teen sitten itse, vaikka se olisikin tarkoitettu jonkun muun tehtäväksi. Samoin olen huomannut parisuhteessa olevani sellainen nalkuttava (joskus) ja oletan asioita tapahtuvan, kuten haluan.

Kuitenkin vaikka itsessäni onkin tämä tarkka ja vaativa ihminen on ehkä suurin luonteen piirteeni pohdiskeleva ja mielikuvitus rikas ihminen. Voin uppoutua ajatuksiin ja miettiä omaa tai muiden elämänkatsomustaan tarkemmin, sekä rakentaen niistä omasta mielestäni järkeen käypiä teorioita. Mielikuvitus taas auttaa rentoutumaan ja sulkea pois epämiellyttävän ja todellisen maailman, Joskus on hauskaa tavallaan vaan elää siinä todellisuudessa mikä itsestään tuntuu mukavalta. Toki tiedostaen että se ei ole totta mutta jokaisella ihmisellä on oma tapansa arjen helpottamiseen.  

Olen myös erittäin eläinrakas ihminen ja mielelläni, jos vaan puitteet sallisi, hommaisin paljon eläimiä. Haluaisin auttaa niin paljon kodittomia eläimiä ja antaa kodin omasta asunnostani niille. Valitettavaa on vaan, että ensinnäkin, mieheni ei ole siitä yhtä mieltä kanssani ja toiseksi tila loppuu kesken. Tulevaisuudessa olisi hieno omistaa erittäin iso talo, johon mahtuisi paljon ihania eläimiä.

Taas mitä lapsiin tulee, en ole lapsirakas ihminen. En viihdy niiden kanssa tunnen itseni ahdistetuksi niiden kanssaan. On vaan niin inhottavaa, kun moni ei sitä vaan voi ymmärtää, että kaikki ei voi niistä pitää!! En sano että inhoan niitä mutta en vaan myöskään pidä niistä. Poikkeuksiakin on, mutta ne ovat erittäin harvassa. Se kun joku tulee sanomaan, että ”eikö olekkin tää meidän Eetu suloinen kun se tuossa leikkii tuolleen” niin itselle tulee sellainen olo, että taidan just olla lähdössä muualle. Ei vaan ole minun juttu!!     

Mitähän vielä kertoisin itsestäni?? Kuuntelen ihmisiä mielellään ja autan, jos on mahdollista, mutta lähinnä pyrin vaan kuuntelemaan. Se pelkästään auttaa monia. Lisäksi olen kiinnostunut psykologiasta ja kuunnellessani ihmisiä, saan itsellenikin siitä paljon, sillä opin ymmärtämään paljon enemmän erilaisia ihmisiä. Erityisen kiinnostunut olen mielenterveys ongelmista tai lähinnä niiden synnystä, miksi niin kävi, onko laukaisevaa tekijää vai tuleeko vaan ajan myötä?? Ja paljon muuta, nuo edellä mainitut kysymykset ovat lähinnä vaan peruskysymyksiä ja suuntaa antavia, olen kiinnostunut kuitenkin hieman laajemmasta tietämyksestä ja ymmärryksestä.

En tähän väliin nyt osaa muuta sanoa itsestäni, tiedän että paljon on jäänyt sanomatta. Elämä itseni kanssa ei ole aina niin yksinkertaista että sen pystyy sanoin kuvailemaan, tässä lähinnä niitä jota on helppo paperille kirjoittaa ja muuttaa sanoiksi. 

30 päivän haaste

Ajattelinpa yrittää tarttua tällaiseen 30 päivän haasteeseen, koska moni näistä päiväaiheista vaikuttaa mielenkiintoiselta ja sellaiselta, mistä olisi kiva kirjoittaa. Tarkoituksena olisi joka päivä, kolmenkymmenen päivän ajan, tehdä yksi postaus aiheesta, joka sille päivälle kuuluu.

Tässä olisi päiväaiheet listattuna:

Pvä 1: Me, myself and I
Pvä 2: Vanhempani ja sisarukseni
Pvä 3: Rakkauteni
Pvä 4: Harrastukseni
Pvä 5: Ystäväni
Pvä 6: Kirjahyllyn sisältö
Pvä 7: Lempimusiikkini
Pvä 8: Uskomukseni
Pvä 9: Rakkauden määritelmä
Pvä 10: Mitä oli ylläni tänään?
Pvä 11: Laukkuni sisältö
Pvä 12: Tärkeimmät tavarani
Pvä 13: Tyylini
Pvä 14: Missä asun?
Pvä 15: Lapsuuteni
Pvä 16: Unelmani
Pvä 17: Suosikki syntymäpäiväni
Pvä 18: Lempimuistoni
Pvä 19: Lempijuomani ja -ruokani
Pvä 20: Suosikkipaikkani
Pvä 21: Jotain, mikä saa minut itkemään
Pvä 22: Jotain, mikä saa minut hyvälle tuulelle
Pvä 23: Pelkoni
Pvä 24: Mitä haluan tehdä ennen kuolemaa
Pvä 25: Jos voisin toivoa jotain...
Pvä 26: Jotain, mitä kaipaan
Pvä 27: Jotain, mitä kadun
Pvä 28: Aamurutiinini
Pvä 29: Mitä kerään
Pvä 30: Jotain muuta, mikä on osa minua??

Muutamaa otsikkoa muutin kun keksin mielenkiintoisempia ja jotka on enemmän minua. Uskon että tätä on kiva tehdä sekä ehkä tällä tavalla lukijat saa enemmän tieto minusta itsestä, millainen henkilö on tekstien takana. 

Ongelmia blogin käytössä

Menee niin kyllä kohta hermot!! Voisiko joku kertoa miten saan tuon "30 päivän haasteen" erilliseksi hakemistoksi, siis samallalailla kun tuo blogiarkistot on, jotta voisin sen alle kirjoittaa joka päivä uuden tekstin.

Olisin oikein kiitollinen jos joku voisi vähän neuvoa, kun en löydä sellaista vaihtoehtoa.

Tilanne päivitystä

En ole kovinkaan ahkerasti kirjoitellut tänne mutta tällä hetkellä ei tuota aikaa ole ollut. Nyt oli hyvin aikaa kun on iltavuoro tiedossa ja on tylsää kun ei mitään tekemistä. Olen itse aamuvirkku niin heräsin sitten ennen seitsemää ja yrittänyt tässä kehitellä tekemistä yhteen asti, kun vuoro alkaa.

 Suurin ilouutinen omalla kohdallani on että sain paikan ensi syksyksi jatkamaan lähihoitaja opintojani Tampereelle mielenterveys- ja päihdetyöhön. Siitä olen niin onnellinen että en meinaa housuissa pysyä, sillä yksi pienempi unelma on jo toteutunut ja olen askeleen lähempänä suurempaa unelmaa. Nyt sitten olenkin etsinyt asuntoja Tampereen seudulta ahkerasti. Yhden upean kämpän löytänyt ja toivon että saataisiin se. Vaikka se onkin kaukana kaikesta, ja sieltä ihmisten ilmoille pääsemiseen tarvitsee autoa, niin ei haittaa, on se sen verran ihana kämppä!! Olenhan tottunut pitkiin välimatkoihin kun asunut Lapissa suurimman osan elämästäni. Tietenkin kun olen jo muutamia vuosia asunut etelässä, on itsestä tullut mukavuuden haluinen ja toivoisi palvelut lähelle, mutta kyllähän helposti sopeutuisin takaisin pitkiin välimatkoihin.

Tällä hetkellä olen työssä oppimassa mielenterveysyksikössä, joka on muuten loistava paikka ja paras työpaikka ja toppi paikka ikinä!! Paikka on yksityinen ja sen toimintatapa ja toiminta mahdollisuudet on erittäin hyvät. jonain päivänä toivoisin että pääsisin oikein töihin tuonne. Mietin vaan, että haluaisin nähdä myös kunnallisen mielenterveyspalvelujen yksikön toimintatavat ja miten se poikkeaa yksityisestä, onneksi ensi syksynä siihen avautuu mahdollisuus ja aion sen hyödyntää. Tässä toppi paikassa olen oppinut todella paljon siitä millaisen työhön olen suuntautumassa ja tämä vaan vahvistaa sitä että olen täysin oikean tien valinnut!! Viihdyn asiakkaiden kanssa hyvin ja tunnen olevani vahvimmillaan juuri tällaisessa työssä.

Kesäksi pääsin töihin kotihoitoon ja se on erittäin hyvä. Tykkäsin silloin topista kotihoidossa niin mielellään teen siellä töitä. Se on kyllä todella paljon erilaista työtä kuin tämä missä nyt olen topissa, silti hauskaa sekin!!

Suunnitelmissa olisi tehdä joskus tuo 30 päivän haaste. Saa nähdä koska saisin aikaiseksi. Siinä onkin haastetta kerrakseen kun en niin kauhean ahkerasti kirjoittele tänne. Muutenkin olisi tarkoitus kirjoittaa nuo keskeneräiset blogi tekstit valmiiksi, joita tänne koneelle olen tallentanut ja ajatellut jatkaa niitä aina kun siltä tuntuu. Aina vaan tuntuu että haluisin jatkaa tai muuttaa niitä mutta just silloin ei ole aikaa ja ne jäävät tuonne keskeneräisiksi.     

Blogi ja Facebook

Olen miettinyt että mitä he jotka lukevat blogiani ajattelevat. Ystäviltäni ja tutuilta olen saanut hyvin kannustavaa palautetta, mutta myös ihmettelyjä ajatusmaailmastani ja osittain kritiikkiä siitä miksi kirjoitan tänne, julkiseen levitykseen kaikenlaista. Ajatelkaapas jos kirjoittaisin kaiken facebookkiin, omalla nimelläni…

Ensinnäkin, facebookissa on hankalempi salata kenestä puhun.  Blogiani lukevat ihmiset ovat osittain ulkopuolisia ja tuntemattomia, eivät heistä suuri osa tiedä kenestä puhun eivätkä varmasti pidä sitä kauhean oleellisena asiana tekstissä, vaan lukevat asian asiana ja kokonaisuutena, eikä takerru siihen että ”kukahan tuokin henkilö tekstissä on”. En halua ainakaan toistaiseksi kirjoittaa omalla nimelläni, juurinkin sen takia sillä osa lukioista silloin tietäisi ketä henkilöt ovat, ja saisin facebookkiin enemmän viestejä siitä miten voin ajatelle niin ja eivät enää tunnista minua samaksi ihmiseksi kuin mitä joskus olen ollut. Lisäksi facebookissa on henkilöitä jotka eivät edes tunne minua oikeasti ja ihmettelevät sen jälkeen luulleensa minua erilaiseksi, ja sen perusteella tekevät johtopäätöksiä väärin perustein. Kaverissa facebookissa on lapsuuden tuttuja, ystäviäni, opettaja, sukulaisia, tuttuja harrastuksista, entisiä miesystäviä, entisiä luokkakavereita ja monia muita. Kaikilla ei varmasti ole täysin samaa käsitystä minusta. Eräs loistava opettaja sanoi ”jokaisella on rooleja, joita käytetään tietyissä tilanteissa, ja ne ovat tärkeitä. Aina ei ole hyvä olla ihan täysin oma itsensä ja sanoa kaikkea mitä ajattelee, kaikissa tilanteissa.” Kyllä minäkin olen erilainen tietyissä tilanteissa, koulussa erilainen kuin kotona tai juhlissa (esim. ristiäiset tai häät) erilainen kuin ystävien kanssa.

Toiseksi, täällä on mahdollisuus kirjoittaa pidempiä kirjoituksia ja selittää kantani paremmin. Kerran laitoin hermostuneena facebookkin erään mielipiteeni ja siitä nousi hirveä haloo sellaisilta ihmisiltä jotka eivät edes muuten minun kanssani juttele. He näkivät vain oman mustavalkoisen näkökulmansa ja sen perusteella sanoivat minun olevan väärässä ja ajattelevani todella itsekkäästi. Pidän siitä että saan muiden mielipiteitä ja kritiikkiäkin, mutta en siitä että minua suunnilleen yritetään saada vaihtamaan mielipidettäni. Asiallinen keskustelu on hyvä jos vaan toinenkin osa puoli ymmärtää sen että se on mielipide ja meitä on erilaisia, kaikkien ei pidä olla samaa mieltä. Esimerkiksi,  jos olisin facebookkiin laittanut jonkun kärkkään mielipiteeni suutuksissani ja seuraavaksi joku kaveri kaverilistaltani voi näyttää hänen kaverille kuvia ja seinääni minusta ja tämä joka näkee sen voi sanoa ”ai toi, olen minä tuon nähnyt koulussa, näytäppä mitä hänen seinällä on. Ai, noin hän kirjoittaa, en tiennykkään että hän on tuollainen ihminen.”.. jne.  Eli joku tuntematon saa minusta kuvan yhden lauseen perusteella.

Kolmanneksi, blogissani pystyn parhaiten tuomaan oman minän esiin. Nautin siitä että saan oikeasti sanoa sen mitä ajattelen. Onhan tämä minun blogini ja voin kirjoittaa juuri sellaista mitä minä haluan sanoa. Olen myös innostunut kirjoittamisesta. Ajattelen paljon ja tekee mieli kirjoittaa ne johonkin ja tämä on hyvä paikka minun mielestäni sillä he, joita nämä kiinnostaa, voivat lukea nämä ja joita ei, heidän ei tarvitse lukea, eikä tekstini pomppaa heti koko kaverilistanlistan henkilöille ja jos ei heti ehdi lukemaan niin nämä ei häviä tai hukkaannu mihinkään. Näitä voi lukea juuri silloin kuin huvittaa.  

Haluaisin ihmisten mielipiteitä, mitä heille tulee mieleen blogistani ja onko jotain toiveita mitä haluaisivat tietää kirjoittajasta tai ajatuksistani. Onko jotain mitä toivoisi enemmän blogissani? Tämän vuoksi tein facebook sivut blogilleni jotka eivät kuitenkaan ole minun omat henkilökohtaiset sivut. Lisäksi sinne voin itse laittaa jotain kommenttia jos tulee mieleen, ilman että teen sitä tänne.

Sivuni löytyvät osoitteesta: http://www.facebook.com/pages/Merenpisara/199103820228308

Tämän hetken ajatuksia

Useamman päivän ajan olen ajatellut että haluaisin kirjoittaa blogiani pitkästä aikaa, mutta ei ole jaksanut ja ei oikeastaan ole ollut tiettyä aihettakaan. Nyt päätin kirjoittaa kuitenkin tästä hetkestä ja ajatuksistani mitä on pyörinyt päässäni ja mitä minulle kuuluu nyt. Useita ajatuksia on ollut mielessä mutta ei kuitenkaan mitään suurta, josta voisi kirjoittaa enemmänkin. Joten päätin kirjoittaa usean lyhyen.

Raskas työ/koulu putki melkein takana. Huomenna vielä aamuvuoro ja sitten töiden osalta pienen tauon ajattelin pitää, viimeisin vapaapäivä on ollut 6.1. ja seuraava on 26.1. Tässä välissä ei ole ollut yhtään kokonaista päivää vapaata. Jos ei ole ollut koulua, niin on ollut töitä ja taas toisinpäin ja osa päivistä on ollut että ensin koulua ja siitä suoraan töihin, eli 13 tunnin päiviä yhteensä osa. Tämän vuoksi ei oikein ole jaksanut kirjoittaa, myös moni muu asia on jäänyt rästiin. En voi tästä syyttää kuin itseäni sillä itse saan valita tulenko töihin vai en. Nimittäin töistä soitetaan aina kun tarvetta on ja itse katson, että pääsenkö töihin ja haluanko kyseistä tehdä vuoroa. Teen sijaisuuksia vanhainkodilla/palveluasunnoilla. Opiskelijalla ei kuitenkaan ole ylimääräistä rahaa niin on tehtävä töitä jotta pärjää. Pikku hiljaa alkaa tuntuu väsyttävältä, mutta onni tässä on se, että saapahan rahaa ja ensi viikolla ei ole kuin vain koulua, ei töitä.

Ensimmäisen työ- ja kouluviikon jälkeen ajattelin että en millään jaksa tätä putkea sillä ensimmäiset 8 päivää olivat pitkiä, sillä niistä 4 olivat 13 tunnin päiviä ja loput 8 tunnin. Mutta asia muuttui. Aina kun olen saunassa, mietin ja rentoudun, samalla yleensä siellä saan parhaimmat ideat ja oivallukset. Ensimmäisen viikon jälkeen menin saunaan ja tällä kertaa hoksasin, ettei tämä olekaan ollenkaan huono juttu. Sillä tulevaisuudessa, minun pitää nimenomaan kestää henkinen rasitus, sillä jos mielenterveyspuolelle menen ja myöhemmin psykologiksi, niin sitähän se työ on lähinnä. Tämä oli pieni muotoinen koe itselleni että kuinka hyvin jaksan henkistä väsymystä ja samalla on pystyttävä toimimaan oikein ja ajateltava selkeästi sekä oltava varautunut yllättäviin tilanteisiin. Tämä ei vastaa sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta minulle tämä tuntui lähinnä rohkaisevalta ja olen pärjännyt hyvin, pää kylmänä.

Tämän luku vuoden aikana olen saanut uuden ystävän, Marjo. Minulle ystävä on paljon enemmän kuin kaveri. Hänelle kuuluu suuri kiitos että olen saanut tutustua häneen. Hän on luokkakaverini ja ensimmäisenä lukuvuotena ei paljoa oltu tekemisissä, enkä oikein tuntenut häntä. Nykyään soitellaan päivittäin, useasti useamman kerran vaikka nähdäänkin koulussa, vietetään vapaa-aikaa yhdessä silloin tällöin ja vietetään tyttöjen iltoja. Hän on ihana kun voin soittaa hänelle koska vain ja hän minulle. Jos hän tai minä emme heti pysty juttelemaan niin soitetaan heti kun mahdollista. Hän on sanonut että hänellä on aina aikaa ystäville, joskus kaikilla meillä on hetkiä jolloin ei heti ehdi puhumaan mutta voin aina luottaa siihen että pian hän soittaa kun ehtii.. Voimme toisillemme puhua ihan mistä vaan. Hän on ollutkin minulle loistava tukipylväs ja luotettava ystävä. Luonteeltamme ja ajatuksiltamme olemme osittain samanlaisia mutta on meillä erovaisuuksiakin jonkin verran, mutta ei me kinastelle eri mielipiteistä vaan jutellaan asiallisesti ja molemmat voi pitää oman mielipiteensä. Hän on ihana!

(seuraava osio ei ole kenellekään henkilökohtaisesti, vaan yleisesti ja minun oma mielipiteeni ja näkökulmani, ei miellytä kaikkia, mutta sanon sillä tämä on minun blogini ja kirjoitan sen omasta näkökulmasta)  

Tällä hetkellä minusta tuntuu että kaikilla on lapsia tai ainakin tulossa. Sillä lapsuuden ystäväni juuri sai lapsen ja viimeinenkin siskoistani juuri odottaa ja facebookissa jatkuvasti tulee viestiä että lapsi synty ja se painaa sitä ja hän näyttää siltä, hän otti ensimmäiset askeleet, sai ensimmäisen hampaan, nyt lapsi on kipeä jne. Toinen on kun lasten kuvia on edestä, takaa, sivulta, nauraen, leikkien, seisoen, istuen, nukkuen, hereillä jne. Voi taivas! Eikö elämässä enää ole mitään muuta?? Joskus niin raivostuttaa kun avaa facebookin niin ensimmäisenä jonkun muksun kuva tai kymmenen seinäkirjoitusta mitä lapsensa on nyt tehnyt.

Hohhoijaa. Olen erilainen, joka ei tunne lapsia kohtaan kauheasti sympatiaa. Moni sanoo että ”oi, onpa söpö kuva” itse ajattelen että ”mitä nuo ihmiset tuossa näkee? Lapsi joka kohta kuvan jälkeen puklaa päällesi tai vanhemmat (todennäköisemmin äiti) saa vaihtaa haisevan vaipan, yök.” Olen ihmetellyt ihmisten kommentteja, kun nuorempana sanoin, että en halua lapsia itselleni, kaikki sanoivat ”se on normaalia ja kuuluu tuohon ikään” mutta nykyään kun sanon samoin ihmiset sanovat ”mitä? miksi? Et voi ajatella noin, etkö ajattele ollenkaan miestäsi, jos hän vaikka haluaisikin, olet itsekäs.” Miksi, kysyn vaan miksi minun pitäisi olla samanlainen kuin valta osa väestö? Miksi en saa olla eri mieltä, sanoa omaa mielipidettäni, ilman että siitä tulee muille ongelma? En ymmärrä, sillä kaikki muut saavat selittää omista lapsistaan ummet ja lammet välittämättä mitä minä ajattelen, mutta jos sanon vastaväitteen, niin kyllä sitten huomautetaan ja syytetään ajattelemattomuudesta. Onneksi minulla on ainakin pari hyvää ystävää joiden kanssa voin jutella täysin avoimesti asioista ilman että he syyttävät minua. Niihin kuuluu lapsuuden ystäväni, Marjo ja mieheni.

Asiasta täysin toisaalle. Tällä hetkellä keskityn, opiskeluuni ja hakuuni Tampereelle, jossa pääsisin opiskelemaan sitä mitä olen odottanut lähihoitaja opinnoissa. Eli suunnitelmissa on hakea Tampereelle kolmanneksi vuodeksi eli ensi syksyksi, jotta pääsisin erikoistumaan mielenterveys- ja päihdetyöhön. Pääsisi lähemmäs unelmia.

Lisäksi olen toivonut että olisin parempi kirjoittaan ja keksimään aiheita. Sillä olen innostunut kirjoittamisesta, mutta en ole siinä kovin hyvä. Ehkä minä opin tässä pikku hiljaa. Haluaisin kirjoittaa enemmän asioista joita itse ajattelen ja mielipiteitäni. Tämä blogin kirjoitus harrastus on hyvä, sillä minulla on oikeus sanoa juuri niin kuin ajattelen, vaikka kaikki siitä ei pitäisikään.  

Lähihoitajan tulevaisuusnäkymä

Eilisen opintokäynnin jälkeen, aloin miettimään että mihin meitä lähihoitajia enää kohta tarvitaan? Opintokäyntimme olivat Turkuun naistentautienpoliklinikalle ja lasten psykiatriselle osastolle. Koulussa on sanottu, että tulevaisuudessa lähihoitajia tarvitaan valtavan paljon, niin paljon että vaikka, joka paikkakunnalle laitettaisiin lähihoitaja koulu ja luokkaa olisivat täynnä, niin ei silti riittäisi tarpeeksi lähihoitajia töihin. Kuitenkin eilen sain toisen käsityksen.

Suomessa lähihoitaja on moni osaaja ja hänet koulutetaan tekemään vastuullisia töitä. Näytöt koulussa on vaativat ja pitää osata näyttää monipuolisesti ja tarkasti osaamisensa. Lääkkeiden jaot ja pistämiset harjoitellaan hyvin ja valvotusti. Lääkelaskun kokeessa ei saa olla yhtäkään virhettä tai koe on hylätty. Näytöissä on tiedettävä yrittäjyydestä ja jatkuvan kehityksen periaatteista, sairauksista ja tunnistettava lääkkeet ja jaettava oikein virheettömästi ja osattava pistää ja antaa lääkkeet monella eri tavalla ja paljon muutakin. Kuitenkin valmistumisen jälkeen, töihin päästyään, useassa paikassa lähihoitaja ei saa edes jakaa lääkkeitä.

Olen keskustellut muutamien ihmisten kanssa jotka asuvat eripuolella Suomea, jotka ovat joko lähihoitaja opiskelijoita tai valmiita lähihoitajia, että millaisia töitä he saavat tehdä ja mikä käsitys heillä on asiasta. Lähihoitajan tehtävät useasti on vaipan vaihtoa, syöttämistä ja asentohoitoa vanhuksilla sekä lasten perään katsomista ja syöttämistä. Siihenkö lähihoitajista on todellisessa työssä? Sairaanhoitaja jakaa lääkkeet ja tekee pistämiset useassa paikassa. Minulla ja ystävälläni on hyvä tilanne sen vuoksi kun molempien työpaikassa saa valmis lähihoitaja pistää ja jakaa lääkkeet. Minun työpaikalla vaan pitää antaa näyttö molemmista sairaanhoitajalle tai osastohoitajalle, ja jos onnistuu niin saa luvan jakaa lääkkeet ja pistää. Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin hyvin.   

Eilisellä opintokäynnillä lasten psykiatrisella osastolla sanottiin että heillä on tällä hetkellä 2 mielenterveyshoitajaa, eli lähihoitajia jotka ovat erikoistuneet mielenterveys puolelle, mutta sen jälkeen hän sanoi että ne paikat vaihtuvat pian siten että niiden tilalle tulee lisää sairaanhoitajia. Minä olen kiinnostunut erikoistumaan mielenterveys- ja päihdetyöhön mutta aloin miettimään että mahtaako muillekin työpaikoille käydä samoin? Enää ei tarvita lähihoitajia kun ne korvataan sairaanhoitajilla, vaikka lähihoitaja pystyisi ja osaisi tehdä osan ”sairaanhoitajan tehtävistä”? Toisessa opintokäynti paikassa lähihoitaja ja sanoi että hänen tehtäviin kuuluu valmistella leikkauspöytä ja valmistella potilas leikkaukseen kuten verenpaineen mittausta. Nuo asiat oppisi kyllä nopeasti ilman kolmen vuoden laaja-alaista koulutustakin. Lisäksi hän sanoi että opiskelijana harjoittelussa pääsee kyllä katsomaan paljon mutta ei töissä ollessa enää.

Verrataanpa lähihoitaja koulutusta Ruotsiin. Siellä missään harjoittelujaksolla ei tarvitse tehdä näyttöä, he eivät opettele lääkkeiden jakoa tai pistämistä. Suomeen tullessa ruotsin lähihoitaja koulun käynyt ei saa käyttää nimitystä lähihoitaja, vaan esim. hoitoavustaja. Tämän kuulin siskoltani joka opiskelee Ruotsin puolella, mutta suomalaista lähihoitaja koulua. Tässä päässäänkin itse suureen kysymykseen tarvitaanko tulevaisuudessa Suomessa oikeasti paljon lähihoitajia vaan hoitoavustajia? Sillä useassa paikassa lähihoitaja saa tehdä vain niitä tehtäviä mitä myös hoitoapulainen tai osastoapulainen tekee.

Jos lähihoitajat eivät käytä koulussa opittuja taitoja niin taito häviää ja unohtuu. Ajatellaan että lähihoitaja valmistumisen jälkeen on 10 vuotta työpaikalla jossa hän ei saa pistää tai jakaa lääkkeitä ja sen jälkeen vaihtaa työpaikkaa jossa vaadittaisiin pistämistä ja lääkkeiden jakoa, kuinka hyvin hän enää silloin osaa enää sitä? Jos tulevaisuudessa tarvittaisiin lähihoitajan todellista osaamista, mutta he eivät ole joutuneet/saaneet käyttää sitä töissä pitkään aikaan, niin miten he osaisivat sitä silloin käyttää kun tarve on suuri? Kuinka helposti sellainen lähihoitaja menee edelle työhaussa joka on käyttänyt laajasti osaamistaan kuin sellainen joka ei ole saanut mahdollisuutta siihen? Ja kuinka helposti koeajan jälkeen, jätetään jatkosopimus tekemättä ja irtisanotaan sellainen joka ei hallitse enää tärkeää ja vastuullista osaamistaan? Minun mielestäni jokainen suomessa opiskellut lähihoitaja pitäisi kysyä töihin hakiessa mitä tehtäviä kuuluu lähihoitajalle heidän työpaikassaan, onko heillä lähihoitajalla lupa pistää ja jakaa lääkkeet? Sillä se taito voi helposti unohtua ja se on vastuullinen, taitoa vaativa ja tärkeä osaaminen, sillä siinä on kyse toisen ihmisen terveydestä.

On tietenkin huomioitava että lähihoitajan töihin kuuluu myös tavalliset asiat kuten vaipan vaihto, syöttäminen ja sosiaaliset kanssa käymiset asiakkaiden kanssa eikä pelkästään hankalat/vastuullista osaamista vaativat lääkkeiden tunnistus ja jako tai pistämiset. On tärkeätä osata kaikki työnkuvaan liittyvät tehtävät. Ei voida missään nimessä vaatia että tehdään vain ne hankalimmat ja mukavimmat työt. Meidän tehtävä kokonaisvaltaisesti hoitaa ja huolehtia asiakkaan hyvin voinnista ja terveydestä

Tämä on oma kantani ja näkemykseni asioihin. Haluan enemmän tietoa tästä ja suunnittelin että tarkastelen, kyselen ja tutkin asiaa paremmin ja laajemmin. Halusin kirjoittaa tämän sen vuoksi jotta henkilöt jotka ei asiaa ole ajatelleet niin ajattelisivat. Sillä meillä kaikilla lähihoitajiksi opiskelijoilla ja valmiilla lähihoitajilla on suuri osaamisen taito ja meidän täytyy saada myös sitä käyttää.   

Ei mennyt joulu kuten suunnittelin

Joulu on ollut ja mennyt. Jäi väliin tuo kirjoitus joulustani kun ei ihan mennytkään niin kuin suunnittelin.  Ajattelin, ennen reissuun lähtöä että minulla on valtavasti ylimääräistä aikaa kirjoittaa vaikka blogia ja tehdä koulutyötäni. Toisin kävi. ( En käytä muiden henkilöiden kuin itseni omaa nimeä vaan kaikki muut on muutettu)

Ennen kun lähettiin edes pohjoiseen minulla oli aavistus että tämä joulu ei ehkä ole paras ja onnistunein. Tiesin että joudumme meidän porukka, eli minä, miesystäväni Timo, Timon kummityttö Nea ja meidän eläimemme, eri asuntoon jouluksi, sillä siskoni Sarin ja Ninnin miesystävät ja ehkä Ninnin poika ovat allergisia eläimille. Minua häiritsi se että minä joudun jättämään minun lapseni eli Oliver-kissan ja Emma-koiran, moneksi tunniksi yksin outoon paikkaan siksi aikaa kun ollaan porukoilla käymässä, tai sitten tehdä lyhyitä käyntejä porukoilla. Minun kuitenkin pitää ei-lapsirakkaana ihmisenä kestää huutavia lapsia ja kestää siitä johtuvat päänsärkyni. Vaikka minä en lapsista kauheasti välitäkkään, en silti halua olla niille inhottava ja yritän olla näyttämättä sitä ulospäin. Ajattelin, että ehkä siskoni ovat sen verran viisaita kun minä joustan minun lasteni kanssa niin he huomioivat minun olemassa oloni niinä hetkinä kun satun olemaan porukoilla.

Lähdettiin lappiin 21.12, kohti Kittilän Alakylää. Alkumatkasta, noin 10 km kotoa, katsoimme että oliko kummityttöni lahja mukana, kun minulla tuli epäilys siitä (edellisjouluna se jäi kotia). Emme löytäneet sitä, joten käännyimme takasin. Yritin hakea sitä kotoa, mutta ei se ollut siellä. Tarkistimme auton uudestaan ja olihan se siellä, joten uudestaan matkaan. Matkaa oli edessä n.900 km, joka kerta pelkkä ajatuskin matkan raskaudesta tietäminen väsyttää jo valmiiksi.

Asunto, johon mentiin jouluksi, on minun entinen mummola ja sillä nimellä kutsumme sitä nykyäänkin. Isä omistaa sen ja yleensä se on vuokralla mutta nyt se oli vapaa. Asunto on tilava. Asuin siinä joskus pari kuukautta ennen kun sain asunnon Oulusta. Olen ajatellut että siinä olisi kiva asunto joskus, kun olisin valmistunut ammattiin ja ei enää tarvitsisi opiskella, sillä siellä ei paljoa ole valinnan varaa. Välimatkathan siellä ovat pitkiä, se on miinus puoli. Vanhempani olivat sisustaneet sitä meitä varten hyvin ja jopa pihalle olivat tehneet paljon jäälyhtyjä. Oli kiva mennä sinne, ensivaikutelma oli hyvä.

Meillä oli mukanamme läppäri ja netti tikku, joten ajattelin että aina mummolassa ollessa minulla on hyvin aikaa kirjoittaa. Ensimmäisenä huomasimme että netti tikku ei toiminut tai jostain syystä se ei yhdistänyt verkkoon. Onneksi ei koulutyöni vaadi nettiä. Aamuni alkoivat aina samalla lailla, sillä olen aamulla aina ensimmäisenä ylhäällä, olen aamuvirkku ja herään kotonakin jo seitsemän aikaan. Ensin kahvi tippumaan, sitten ulos, sytytin aamutupakkini ja samalla liiteristä hain puita (ellei illalla muistanut hakea), laitoin auton roikan nokkaan, puhdistin auton lumesta samalla ja menin sisälle lämmittämään asuntoa, sillä siinä asunnossa lämpötila laski paljon yön aikana. Sen jälkeen aukaisin läppärin ja otin kupin kahvia ja kirjoitin koulutyötäni siihen asti kunnes muut heräsivät. Sen jälkeen aina valmistauduttiin lähteen porukoille, Emma ja Oliver jäivät mummolaan. Porukat asuvat mummolasta n.4km päässä.

Ensimmäisenä kun sisälle astui oli kauhea meteli ja talo oli täynnä ihmisiä. Kaikki siskoni, heidän miehensä ja lapsensa sekä porukat olivat siellä yhtä aikaa lähes aina. Syötiin aamupala porukoilla ja pelailtiin korttia ja rupateltiin. Aina siinä vierähti useampi tunti. Sen jälkeen mummolaan ja oltiin siellä eläinten seurana ja katseltiin telkkaria yleensä, pihatöitä ja puiden hakemista liiteristä. Porukoille mentiin taas ruualle ja yhdessä oloa, yöksi taas mummolaan. Päivät menivät sillä tavalla.

Parissa päivässä olin niin väsynyt siihen meteliin porukoilla että olin tyytyväinen että pääsin pois mummolaan aina hetkeksi, välissä rauhoittuminen ja hiljaisuus mummolassa ei riittäneet päänsäryn häviämiseen ja piti ottaa särkylääke. Harmitti niin suunnattomasti se että piti Emma ja Oliver jättää aina mummolaan kun ne ovat kuitenkin molemmat sosiaalisia ja haluavat ihmisten läheisyyttä. Ne piristävät minua niin paljon ja tuntuu orvolta ilman niitä.

Jouluaaton aattona Timo sairastui vatsatautiin, silloin ajattelin että tämäkin vielä. Hän oli vuodepotilaana 23.päivän illan ja 24. päivän aamun. Aatto aamuna käytiin Nean kanssa porukoilla ja sieltä annettiin lääkettä Timolle, jotta saataisiin illaksi hänet joulun viettoon. Lääkkeet vaikuttivat kohtuullisen hyvin, mutta ei niin että hän olisi pitkään jaksanut olla ylhäällä. Me päätettiin että käydään porukoilla syömässä ja odotetaan että joulupukki tuo lahjat ja otetaan meidän lahjat vain mukaan mummolaan ja avataan siellä ja käytäisiin joulusaunassa. Eihän me muuten oltaisi voitu edes käydä porukoilla jottei muut saisi tartuntaa, mutta onni tässä oli se, että koko muu porukka olivat sairastaneet sen saman juuri vähän aikaa sitten. Minä sanoin aattoaamuna Nealle että jos hän haluaa viettää joulun meidän porukoilla ja saada tavallisen joulun niin hän saa olla sielläkin ja minä hakisin hänet illalla mummolaan. Hän sanoi että haluaa olla meidän kanssa, vaikka se olisikin erilainen. Siinä oli herttainen lapsi, vaikka hän tuli hyvin toimeen porukoilla kaikkien kanssa, leikki pienten kanssa ja pelasi kanssamme korttia, hän valitsi paljon pelkistetymmän joulun.

Normaalisti meillä on hyvin perinteikäs joulu. Yleensä meillä on omasta metsästä haettu oikea kuusi ja se viedään sulamaan saunaan 22. tai 23. päivä. ja tuodaan sisälle 23. päivä ja joulukinkku laitetaan illalla uuniin ja se on yön yli siellä. Aattoaamu alkaa kuusen koristelulla, taustalla soi joululauluja ja jos on talossa lapsia, niin telkkarista tulee joulupukin kuumalinja. Lumiukko- piirrettyä katsotaan yleensä porukalla. Jossain vaiheessa aamua syödään joulupuuro. Isä on laittanut kinkun valmiiksi. Joulupuuro on riisipuuro ja siellä on manteli joukossa. Se joka saa mantelin saa pienen karkkipussin. Pöydässä on kinkkua, graavilohta ja tavalliset leivänpäälliset, puuron kanssa sekameteli soppaa (ne jotka sitä syö, meillä aika harva). Joulupuuron jälkeen on omaa aikaa kunnes on joulukirkko ja haudoilla käyminen, kun kylässämme joulukirkko on kappeli ja se järjestetään päivällä, n klo 14.00. Perinteikkäästi minä jään suosiolla kotia siivomaan ja valmistelemaan jotain jos on tarvetta. Kirkon jälkeen aletaan laittaan jouluruokaa. Silloin on tarjolla uunissa paistettua lohta, kinkkua, perunaa, graavilohta rosollia (ilman perunaa joukossa) ja laatikoita: peruna-, porkkana-, lanttu- ja maksalaatikko. Meillä on maksalaatikko kun laatikoita eivät lapset juurikaan syö, edes näin aikuisina paljoa. Ruokailun jälkeen on joulusauna. Saunan jälkeen tai juuri saunan aikana (silloin kun lapset on saunassa) joulupukki on käynyt ja tuonut säkin terassille. Jos talossa on pieniä lapsia, niin silloin yleensä joulupukki tulee sisälle asti ja se on aina saunan jälkeen. Sen jälkeen avattiin lahjat ja joka joulu saatiin joku uusi perhepeli ja sitä illalla pelattiin. Tänä jouluna ei kyllä sitä tullut, mutta eihän me lapset muutamaan vuoteen olla enää siellä asuttukaan.

Tänä jouluna kuitenkin oli meidän porukan kohdalla erilainen joulu. Aamulla tosiaan Nean kanssa käytiin aamupuurolla ja hetken aikaa oltiin siinä, mentiin mummolaan ja annoin Timolle lääkkeet jota sain porukoilta. Päätettiin että ei ole kiva Timolle jos hän joutuu yksin makaamaan sängyssä, joten tehtiin yhteispeti olohuoneeseen, telkkarin eteen ja katsottiin telkkaria päivällä, piirrettyjä jotta Nean joulu ei ihan tylsä olisi. joskus viiden aikoihin mentiin kaikki yhdessä jouluaterialle, sillä Timon vointi oli vähän parempi. Kuuden aikaan tuli jo pukki ja otettiin lahjat tosiaan mukaan ja mentiin mummolaan. Siellä laitoin saunan lämpiämään ja Timo sai makoilla rauhassa ja kuitenkin sai olla meidän seurassa. Avattiin lahjat ja sen jälkeen mentiin saunaan. Sain suostuteltua Timonkin saunaan kun sanoin että minulle ainakin sauna auttaa kun on kipeänä. Meillä oli ihan kivaa keskenämme eikä kukaan tarvinnut olla kuitenkaan yksin, ei edes eläimemme. Sain lahjaksi Hypnose- hajuveren, toppahousut, fleece-paidan, kahdet korvakorut (toinen oli yksi korvakoru joka kieputetaan koko korvaan), Sinkkuelämää- kaikki tuotantokaudet, kirjan, karkkia, kynsien hionta koneen ja suklaantuoksuisen palasaippuan (se ei ole kuvassa kun se on käytössä). Saattaa olla että jonkun unohdin kun näin jälkikäteen yritin muistella.

Timo tervehtyi lähes täysin seuraavaksi päiväksi. Itselläni onneksi on ollut aina hyvä vastustuskyky joten osasin arvata että itse en sairastu. Tapaninpäivään asti oli samanlaista, eli kauhea meteli porukoilla ollessa. Tapaninpäivänä saatiin kuulla suru-uutisia, setäni oli löydetty aamulla kuolleena asunnostaan, sairauteen ilmeisesti kuollut. En ollut läheinen hänen kanssaan mutta lähinnä isäni puolesta olin surullinen, olihan hän hänen veljensä. Ninni ja Sari perheineen lähtivät silloin kotia ja myös Henna- sisko lähti kotia pariksi päiväksi. Porukoillakin oli silloin rauhallista, mutta oli ikävä kun juuri oli tullut suru-uutisia, niin kauhean iloinen tunnelma siellä ei ollut.

Rauhallisuuden vuoksi viihdyin porukoilla mielellään tapaninpäivän jälkeen, pelailtiin korttia kuten ennenkin ja syötiin ruuat siellä. Henna tuli takaisin porukoille kun hänen sai työvuoroja Kittilästä, muuten hän ei siellä asu, hankala selittää eikä se ole olennaistakaan. Joululomalla näin lapsuuden ystäviäkin muutaman kerran ja se oli todella kivaa.

Meidän piti lähteä kotia päin 30. päivä, sillä 31.päivä oli luvattu erittäin huonoa ajokeliä, mutta juuri 29.-30.päivän välisenä yönä Nea oksensi useasti. Hän oli vuorostaan saanut vatsataudin. Siirrettiin lähtöpäivää seuraavaan päivään, kun ei olisi ollut mitään järkeä kipeän lapsen kanssa matkustaa pitkää matkaa, eikä siitä olisi mitään tullutkaan. Nean vointi seuraavana päivänä oli hyvä joten päästiin silloin lähtemään. Ajokeli ei ollut kuitenkaan niin huono mitä luultiin sillä Ouluun asti oli pakkasen puolella asteet mutta tuiskutti lunta, kuitenkaan se ei ollut sellaista tuiskutusta että se haittaisi ajamista. Oulusta alaspäin oli plussan puolella asteet, mutta ei ollut liukasta kun tiet olivat sulat, vettä tuli taivaalta jonkin verran paikoittain, mutta ei haitannut meitä. Kotona oltiin aikalailla tasan klo 00.00.

Aattona ajattelin, että jos näin jatkuu loppu ajankin, niin lähettäisiin jo heti Tapaninpäivän jälkeen pois. Sillä minun ei tarvitse koko lomaani kärsiä pääkivusta. Vielä kun ne lapset annettiin leikkiä siten että ne vaan juoksi ympäri taloa ja huusivat, minua ei siinä ajateltu ollenkaan. Lisäksi lapsille annettiin liikaa periksi joka sai minut ärsyyntymään. Suoraan sanottuna Tapaninpäivän jälkeen vasta minusta tuntui että voin rentoutua ja nauttia kun tämähän piti olla lomani. Kotia etelään päästessäni tuntui että olin väsyneempi kuin koulu-/työviikon jälkeen. Nautin olostani mieheni ja eläinteni parissa. Laittoi miettimään seuraavaa lapin reissua uusiksi. Vanhemmilleni kyllä suuri kiitos, kun olivat laittaneet mummolaa kuntoon meitä varten ja pyrkivät tekemään hyvän joulun, se ei vaan ole sama asia jos joudun jättämään useasti päivässä eläimeni yksin ja kärsimään puolet ajasta päänsärystä. Nekin haluaisivat olla ihmisten kanssa.